Pyhät

Vietin joulun D:n kanssa autuaana siitä, ettei tarvinnut ajatella tai tehdä mitään.

Paluu arkeen tapahtui rymisten, vaikka olin valmis olemaan omassa rauhassani ja talviunessa vielä hetken. Näin unta R:stä pariin otteeseen, ja haluan taas unohtaa, unohtaa ja unohtaa. En halua, että hän pilaa minulta kaiken. En halua, että hän kummittelee jossain taustalla ja muistuttaa itsestään ja siitä mitä meillä oli. En enää voi saada sitä, enkä enää halua häntä.

Haluan D:n, mutta menneet painavat paljon. Haluan antaa hänelle kaiken mitä minusta irtoaa. Haluan antautua, heittäytyä, olla vain hänen, nähdä vain hänet, mutta silmäni näkevät joka suuntaan. Haluan sulkea silmäni ja nähdä, haistaa ja tuntea vain D:n.

Ehkä kaiken tyyneys aiheuttaa sen, etteivät köydet katkea. Olen vielä kiinni väärässä satamassa, enkä pääse takaisin merelle. Aallot eivät vielä riepottele ja kutsu minua ja kisko mukanaan. Kun myrsky alkaa, heittäydyn sen mukaan.

Sitä ennen toivon, että pystyn pitämään itseni kasassa.

Kyselytunti

Ehdin olla jo toiveikas, ja olen kyllä yhä, mutta epävarmuus hiipii jostain huomaamatta ja vahtii, odottaa hetkeä jolloin tajuan kaiken toivottomuuden. Istuin kirkkaasti valaistussa huoneessa persoonattoman viilupintaisen metallijalkaisen lastulevypöydän ääressä, jonka pinnasta katon kylmät halogeenit heijastuivat, ja yritin vastailla parhaani mukaan minulle esitettyihin kysymyksiin. "Miksi sinä olisit erittäin kiinnostunut tästä työpaikasta?"

Haluan rahaa. Haluan saada jotain aikaiseksi. Haluan näyttää osaavani. Antakaa minulle mahdollisuus todistaa olevani jotain.

En tiedä, uskoivatko he minua. En tiedä, uskoinko itsekään puoliakaan siitä mitä sanoin. Ehkä he ovat tottuneet siihen, että kaikkien sanoissa on puolet ilmaa. Toivottavasti jäljelle jäi edes jotain, mikä teki heihin vaikutuksen.

Maailman kaunis valkeus on palannut tänä vuonna aiemmin kuin viime vuonna. Muistan muutaman vuoden takaa mustan joulun. Tänä vuonna lumi juurtui yllättävän aikaisin. Aivan kuin olisin palannut lapsuuteen, jolloin talvi kesti ainakin 8 kuukautta ja lunta oli vyötäröön asti.

Vaaratilanne

JJ iskee takaisin hitaasti ja salakavalasti, ja minun pitää pitää itseni hereillä, kääntää katseeni pois ja hakeutua D:n seuraan. Muuten putoan ja katoan.

Leijuntaa

Olen leijunut ajassa ja tilassa. Olen nukkunut myöhään, ollut myöhässä tapaamisista, keskittynyt vain itseeni ja D:hen. Olen lukenut ja sivistänyt itseäni. Jutellut D:n kanssa pitkään yöhön ja hieman aamuunkin.

Olen onnellinen, eikä mieltäni ole painanut mikään ainakaan 25 tuntiin. Olisiko elämä voinut olla aina tällaista?

Tunnen olevani valmiimpi, kestävämpi ja parempi kuin aiemmin. Kuolemankaipuuni on suurimmaksi osaksi poissa. Haluan eteenpäin, mutta juuri nyt sinne ei ole kiire.

Huomaan, että tässä suvantovaiheessa minulla ei ole mitään sanottavaa. Surusta ja ahdistuksesta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tässä leijuvan rennossa tunteessa juuri ennen hyppyä on jotain liian kevyttä, mikä ei tartu paperiin.

Kuoppa

En osaa lopettaa. Nauramista, syömistä, itkemistä, surullisuutta, yrittämistä, huolehtimista, rakastamista, kaipaamista, syömistä, juomista, kirjoittamista, ajattelemista, stressaamista, toivomista. Pysähtyminen ei kuulu sanavarastooni. En pysty käskemään itseäni lopettamaan.

Tiedän, että olisi helpompaa jos osaisi irtaantua, unohtaa hetkeksi ja vain odottaa seuraavaa aaltoa, mutta olen jäänyt kiikkiin, olen myrskyn silmässä ja mihin suuntaan lähdenkin, repii tuuli minut palasiksi, sillä taistelen vastaan enkä osaa mukautua. Jos antaisin itseni tuulen vietäväksi enkä ajattelulla, huolehtimisella ja unettomilla öillä estäisi itseäni kehittymästä, voisin päästä eteenpäin nopeammin ja olisin jo siellä minne haluan mennä.

Olen aina ollut eksistentialisti ja epäilijä. Olen epäillyt itseäni ja muita, nyt epäilen myös todellisuutta ja sitä, mitä pitäisi olla ja tietää ja haluta. Kelpaan itselleni tällaisena, mutta samalla pelkään hyväksyä vajaavaisuuteni. Olen valmis tyytymään siihen mitä saan, mutta saisin nyt edes jotain!

Pelkään, että menetän D:n jos näytän hänelle jatkuvasti levottoman ja tyytymättömän puoleni. Haluan olla hänelle säkenöivä, rohkea ja erilainen, ja pelkään etten enää osaa.

Haluan tämän mustan pilven väistyvän. Haluan eteenpäin. Haluan eteenpäin.

Toki voisin hyvällä omallatunnolla ottaa rennosti, mutta en osaa olla tekemättä mitään. Kahden tunnin joutenolon jälkeen iskee levottomuus ja syyllisyys siitä, etten ole edistänyt tulevaisuuttani.

Miksi ajattelen ajan olevan rajallista? Miksi minulla on koko ajan kiire jonnekin?

Määritelmä

solipsismi fil käsitys, jonka mukaan vain tajuava minä on olemassa, ja kaikki "todellisuus" on sen kuvittelemaa

Tajuttuani tämän en tajunnut enää mitään.

Olen pitänyt kaikkea epätodellisena jo vuosia. Joinain aikoina enemmän, joinain vähemmän. Kaikki alkoi siitä, kun aloin miettiä, olisiko todellisuus jonkun toisen rakentama minua varten. Aivan kuten Truman Show'ssa. Aloin epäillä ihmisten motiiveja, yhteiskunnan rakenteita ja kaupungin katuja. Aloin epäillä kaiken oikeutta.

Palasin hetkeksi normaaliin todellisuuteen, mutta sitten putosin taas. Eikö todellisuus olekaan olemassa? Eskapisti kokee helpotuksen, kun hän ei enää pakenekaan mitään. Todellisuuspakoilu on kaunista, mutta jos todellisuus käsitteenä muuttuu abstraktiksi pilveksi, joka liikuskelee silmien takana, ei siltä voi enää paeta. Ei voi paeta sitä mitä ei ole.

Solipsismin käsitteen tarjosi sivulauseessa Joyce Carol Oatesin Kalliita ihmisiä, joka tarjosi myös muita filosofisia oivalluksia, kuten sen, että taide on satunnaista. Oi kuinka tämä tekeekään elämästä järjetöntä ja samalla upeaa! Elämme maailmassa, jossa arvostamme maasta taivaisiin jonkun satunnaisen ihmisen satunnaista teosta tajuamatta, että neron lahjakkuus on oikeastaan satunnaisuuden satunnaisuutta.

Millään ei ole oikeasti mieltä tai järkeä. Jos kaikki on oikeastaan sattumaa ja siten yhdentekevää, onko yhdentekevää ja sattumanvaraista ja siten oudon maagista ja nerokasta hylätä kaikki ja siirtyä tarkastelemaan maailmaa sivusta? Onko sitten aivan sama jos vain istun kotona ja luen kirjoja, jotka syöttävät lisää termistöä, joka saa minut menettämään uskoni ihmisyyteen?

Arosusi sai minut tuntemaan yksinäisyydenkaipuuni ja eksentrisyyteni oikeutetuksi ja lähes normaaliksi, saiko solipsismin käsitteen tuoma valaistuminen aikaan siirtymisen jollekin toiselle, todellisuudesta aiempaa irrallisemmalle tasolle?

Mitä pahaa siinä on?

Arosusi

En osaa arvostaa itseäni sen perusteella, mitä osaan ja mitä olen kokenut. Sen sijaan huomioni keskittyy niihin vajaavaisuuksiin, joille olen kykenemätön tekemään mitään. Kykenisin jos haluaisin, mutta en halua pakottaa itseäni siihen.

En näe itseäni voittajana, en lähes valmiina maisterina, en lähes kolmikielisenä yleisnerona, en kansainvälisenä osaajana. Olen outolintu. Ehkei pitäisi olla.

Olen taistellut muotteja vastaan, mutta nyt tunnen syyllisyyttä kun en sovi sellaiseen. Olisi sopivaa asettua pysyvään muotoon vähäksi aikaa, rauhoittua ennen seuraavaa kapinaa. Sellainen nimittäin seuraa, sillä tulen pyristelemään vapaaksi siitä arkipäivästä, johon yhteiskunta minut haluaa asettaa. Haluan vaan hetkeksi levähtää, kokeilla olisiko minusta siihen. Ainakin sen jälkeen voisin sanoa kokeneeni. Voisin sanoa olleeni jotain hyödyllistä, enkä olisi enää ajelehtiva hylkiö. Ainakin sen jälkeen minulla olisi perusteita ulkopuolisuudelleni.

Järjestys

Putoan putoan putoan putoan

Putoan vaakasuoraan pimeyteen, maailman yön ja päivän halki, kiidän veden pinnan yllä merilintujen kanssa, ja aurinko leikkii aalloilla. Pääsen perille, taas seuraavalle asemalle, taas seuraavaan aikaan. Huomaan hukanneeni kenkäni. Jätinkö ne maailman toiselle puolelle, vai matkasinko paljasjaloin?

Asuntoni on hämärä ja harmaa. Nurkassa istuu JJ, hänellä on hehkuvan punainen tukka, ja hän katsoo suurilla silmillään suoraan minuun. VL kiskoo oven auki, enkä saa sitä enää kiinni. Elämäni on auki kenelle tahansa, enkä pysty pitämään sitä suljettuna.

Herään. Vietän koko päivän odottavassa horkassa. Järjestän kaiken uudestaan, siirrän, käännän ja muutan. Jossain vaiheessa meinaan pökertyä ja muistan vihdoin syödä.

Odotan D:tä. Haluan unohtaa, haluan eteenpäin, haluan jotain todellista.

Varjot

Tunnen itseni tyhmäksi, kuten on tapana tajutessaan miten on tuhlannut energiaansa johonkin hyödyttömään, mikä tulee hävettämään jälkeenpäin. Saavuttamattomien ihmisten kaipaaminen tuntuu hölmöltä ja turhanpäiväiseltä nyt, kun ongelmat ratkesivat odottamattomalla tavalla yhdessä hetkessä. Taistelin väärää taistelua, olin valmis uhraamaan itseni jonkun arvottoman vuoksi.

Tyhmyys.

Siitä pitäisi oppia. Mutta mistä olisin osannut arvata kaiken muuttuvan näin? Mistä olisin voinut tietää, että onnellisuus odotti minua aivan vastakkaisessa suunnassa?

Menneisyyttään ei pääse pakoon. Se seuraa aina. Se loukkaa minua, sillä haluaisin olla puhdas ja tyhjä, jotta sinä voisit täyttää minut. Minussa on liikaa. Olen nähnyt liikaa, kokenut liikaa, enkä pääse sitä pakoon. En halua sillä saada sinua surulliseksi. Ei pitäisi hävetä, sillä eihän sille mitään voi, että olen elänyt ennen sinua.

En ajattele elämää sarjana muutoksia. Ajattelen muutokset uudelleensyntymisinä. Joskus unohdan, ettei menneisyys katoa mihinkään vaikka itse muuttuisinkin.

Isänpäivä

Sunnuntait ovat muuttuneet kiireisiksi päiviksi. Rästitöiden lisäksi niihin tungetaan tapaamiset sukulaisten kanssa, ja joudun heittämään D:n ulos ilman aamupalaa. Hänen lähtönsä raapaisee sisintäni, sillä en haluaisi olla hänestä erossa hetkeäkään.

Lounas sukulaisten kanssa olisi mukava, jos äiti ei olisi paikalla. Todellisuudesta irtaantumista vauhdittava olutlasillinen liikuskelee jo hyvän maun ja sietokykyni rajoilla. Odotan koko ajan sitä päivää, että näen hänet taas normaalina ihmisenä, enkä hairahtaneena häpeäpilkkuna. Milloin romahdus tapahtui? Ja missä vaiheessa itse aloin erkaantua perheestäni ja menetin haluni ymmärtää?

Olen vakavasti harkitsemassa jatko-opintoja. Tiedän, ettei humanistisen alan tutkimustyöllä saa osakseen muuta kuin päänsärkyä ja merkityksetöntä paperinpyöritystä, mutta egoni käskee tähtäämään korkealle. Sitä korkeammalle en pysty tähtäämään, vaikken tiedä mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi olisi.

Tiedän mitä etsin sitten kun löydän sen.

Marraskuu

Olen oma itseni, kiusoittelen D:tä. Hän pitää kuolemankaipuuni poissa. Maailmaamme ei mahdu ketään muuta, ja haluaisin näin olevan aina.

Kotona ulkoilutan yksisilmäistä kissaa, ja äiti puhuu hautajaisista.

Huolenaiheeni ovat kutistuneet siihen, tuleeko minusta koskaan mitään. Mahdollisuuksia on, mutta tuntuu etten ole kuitenkaan vielä valmis mihinkään.

Kontrasti

Näin tänään JJ:tä ja K:ta pitkästä aikaa. Kumpikin hymyilevät hurmaavasti ja ovat astetta säihkyvämpiä kuin D, joka istuu vieressäni.

Kun olemme kahden, unohdan muut ja keskityn vain D:hen, sillä hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä.

Sulaminen

En ole nähnyt JJ:tä tai K:ta moneen päivään, enkä jaksa enää välittää. Sen sijaan olen nähnyt D:tä joka päivä, enkä keksi mitään valittamisen aihetta, paitsi sen, etten iloisuudeltani ehdi tehdä sitä mitä pitäisi.

En muistanut, että ihastuminen on näin mukavaa. Unohdan ajan ja paikan ja kaikki vääristyy. Elän kuplassa, jossa on vain hihittelyä, onnea ja odotusta. Kuplan ulkopuolella on kasa tekemättömiä tehtäviä, enkä oikeastaan haluaisi poistua tästä.

Voitot

Olenko teeskennellyt viimeiset kuukaudet? Olin kieltänyt itseni, eikä se tehnyt minua yhtään onnellisemmaksi. Yritin miellyttää, sopeutua ja tehdä vaikutuksen K:hon, mutta se oli vierasta seutua. Nyt olen palannut ruumiiseeni matkalta, jota tein ilman karttaa. D palautti minut takaisin itseeni yhden illan aikana. Miksi olen pakoillut tätä?

Törmäsin D:n kirjoittamaan kommenttiin, joka sai minut hymyilemään ja luottamaan itseeni enemmän.

Saatoin menettää K:n ja JJ:n, mutta voitin itseni takaisin, ja sain D:n kylkiäisenä.

Häviöt

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta. X:n kanssa kyseessä olivat mandariinilohkot. D:n kanssa suklaavanukas. Tavallaan olen häpeissäni ja tunnen pettäneeni jonkun, vaikken ole vastuussa tekemisistäni kenellekään. Tein liikkeen, jonka jälkeen tuskin K tai JJ kumpikaan haluaa minua. Tunsin K:n katseen huoneen toiselta puolelta ja tajusin menettäneeni hänet. Olin siihen oikeastaan valmis. Vai näytinkö sittenkin esimerkkiä mitä olisin häneltä toivonut? Kysyin K:lta, huolisiko hän minut tyttöystäväkseen, mutten muista mitä hän vastasi. En jaksanut enää välittää.

Ulkona avautuva maailma on valkoinen ja uuden näköinen. D nukkuu untuvapeiton alla, enkä oikeastaan näe tilanteessa mitään väärää. Olen oikeastaan onnellinen.

Katot

Kylmä päivä. Sormeni muuttuivat punaisiksi puupalikoiksi, kun pitelin kameraa suunnattuna johonkin merkityksettömään. Sain napattua kaksi kuvaa JJ:stä ja istun nyt tässä ja huokailen.

Huomisiin bileisiin saapuu kansaa ympäri maan, ja olen suorastaan haltioitunut siitä, että saan kaikki kaverini saman katon alle. En ole pitkään aikaan odottanut ilolla mitään. Näen paitsi parhaan ystäväni, myös K:n, joka saapunee huomenna reissusta. En koskaan aiemmin uskonut, että minulla olisi niin monta ystävää, että joudun vuokraamaan erillisen tilan heitä kestitäkseni.

Lämpö

JJ:n aurinko loisti tänään taas niin, että aivan hämmennyin, enkä osannut päättää olinko väsynyt vai levoton. Illalla keskustelimme tuntikausia, ja tunsin olevani lähellä jotain kaunista. Kerroin hänelle sivumennen N:stä, ja huomasin kaiken tämän homoliittojupakan keskellä kaipaavani häntä ja haluavani tietää hänen ajatuksiaan ja kuulumisiaan.

Ovatko muut huomanneet? Joskus tuntuu, että se näkyy päälle. Suojeluvaisto herää, ja halitaan ja suudellaan julkisesti enemmän. Merkataan reviiri. En nouse edes takajaloilleni, sillä taisteluhan se vasta metakan nostaisi. Olen hiljaa. Haluan jäädä huomiotta. Pitää välttää pitkiä katseita.

En ole nähnyt K:tä hetkeen, ja toivon, että ihmiskilpeni olisi taas täällä suojaamassa, viemässä huomion pois. En enää kilpaile hänestä, sillä en tiedä mitä hänestä haluan vai haluanko mitään. JJ on ajanut kaikkien ohi, ja käytän K:ta vain harhautuksena. En panisi pahakseni jos hän minusta kiinnostuisi, mutta en jaksa enää tehdä töitä sen eteen.

En pidä itseäni enää masentuneena. Olen noussut takaisin normaaliin epätavallisuuteen. Olo on kevyt ja mukava. JJ auttaa, sillä vaikken voikaan häntä saada, on hän syy jatkaa, enkä voi tuntea itseäni surulliseksi hänen seurassaan.

Latteus

Ilta L:n kanssa ei ollut kovinkaan antoisa. Ajatukseni harhailivat koko ajan, enkä toisaalta jaksanutkaan luoda välillemme maagista yhteyttä, sillä se olisi ollut pettämistä ja valehtelua. Silti mieltäni kaihertaa, kun tiedän hänen asuvan kirjaimellisesti seinän takana ja olevan pettynyt minuun.

Pystyn ajattelemaan ja ikävöimään vain JJ:tä. Muutama päivä tapaamatta on vienyt kaiken energiani, ja haluan päästä latautumaan hänen loisteeseensa.

Ajattelin tänään myös R:ää hetken, ja olin jo aikeissa hukuttautua niihin kaikkiin muistoihin, mutta sitten tajusin, ettei siitä ole mitään hyötyä. Ehkä minulle riittää se, mikä on tunnettu ja koettu, enkä tarvitse siitä kertausta. Ehkä sitten muutaman vuoden päästä voin kaivaa esiin muistojen laatikon ja surra menetettyä rakkautta jos sitä enää siinä vaiheessa kaipaan.

Herätys

Olen siivonnut R:n jälkiä ja kaivannut JJ:tä. Tänä aamuna kuulin hänen äänensä unessa.

Sitten yllättäjä ilmaantui. Postiluukussa oli viesti L:ltä. En tiedä kiinnostaako minua, mutta pitäähän romantiikka palkita. Jos vaikka saisin ajatukseni pois K:sta ja JJ:stä. Ehkä on tervettäkin nähdä muita ihmisiä.

Olen saanut lopputyön käsistäni, ja minulla on kerrankin aikaa. Pitäisi lukea, mutten jaksa keskittyä. Pitäisi kirjoittaa, mutten jaksa muuta kuin blogeja. Haluan intoa, mutta ehkä on hyvä olla hieman väsynyt viimeviikkoisen rutistuksen jäljiltä.

Sometimes

Poistin eilen viimeisen R:n valokuvan kamerastani. Hetki sitten juttelin hänen kanssaan enkä tuntenut oikeastaan mitään. En halua unohtaa, mutta haluan sivuuttaa.

JJ:n yllättävä tempaus pisti uuteen järjestykseen lähes kaiken. K:n neutraalius korostuu ja hänen persoonansa katoaa nousematta koskaan esiin, enkä tiedä olenko koskaan halunnutkaan hänestä mitään.

Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Katharsis

JJ yllätti ja käänsi kaiken ylösalaisin juuri kun yritin pitää maailmaa paikallaan. Yritän maalata mielessäni kuvaa hänestä sellaisena kuin hän tänään näyttäytyi keltaisessa akvaariossa, mutten keksi sanoja.

Mustaa, hymy, mustaa, punaista, ryhdikkyyttä, iloiset silmät, lisää mustaa.

Todellakin, eniten jäisi ikävä JJ:tä.

Ensilumi

K on mahdoton, vaikea ja etäinen. Silti hän on päivä päivältä komeampi, viehättävämpi ja haluttavampi. Haluanko häntä siksi, että haluan hänet, vai siksi että haluan nähdä mitä tuon tyynen kuoren alla on?

Toisaalta JJ oli tänäänkin helposti lähestyttävä ja suorastaan hurmaavaa seuraa. Haluaisin sulaa häneen. Puhuimme ensilumesta ja sen luomasta salaperäisestä ristiriitaisesta maailmasta, ja siitä kuinka vaikeaa sen kuvaaminen on. Hänen silmissään näkyi värejä, joita en ole nähnyt ennen. Ehkä se johtui lumesta.

Haluan kuunnella romanttisia talvilauluja ja kävellä hangessa. Kenen kanssa kävelen, on yhä auki.

Tunnen olevani yhtä aikaa nuori ja vanha, viisas ja naiivi, viaton ja likainen.

Ylös, alas, ylös, alas.

Aurinko

K oli tänään hurmaava ja vastustamaton, mutta yhä neutraali. Hän kosketti olkapäätäni, mutta en osaa iloita siitä, sillä se ei varmastikaan tarkoittanut mitään. Hänen hymynsä lämmittää silti päivääni, vaikka huomenna pitäisi sataa lunta. Pyörämatka kotiin ehti jäädyttää sormeni.

Tavallaan tunnen päässeeni lähemmäksi. Haluan kertoa hänelle. Pian.

Luovutan. Ihastun. Luovutan. Ihastun. Miksi, K?

Askel

Olen ollut aikaansaava. Voin ylpeänä tuntea saaneeni jotain aikaan. 100 sivua lähes valmista tekstiä liitteineen. Olen selvästi matkalla uudelleensyntymään, vaikka viimeisen vuoden paino on vieläkin painamassa olkapäitäni alaspäin, ja ajattelen R:ää enemmän kuin pitäisi. En sentään enää itke hänen vuokseen.

Olen valmis muuttamaan itseäni. Haluan pois täältä, haluan eteenpäin. Odotan koko ajan muutosta, mahdollisuutta pakata tavarani ja poistua takavasemmalle. Jään kaipaamaan kaikkia, ehkä eniten JJ:tä, mutta tarvitsen jotain muuta. Tammikuussa toivottavasti lähden. Mitä kauemmas sen parempi. Näen itseni jo asemalla tai lentokentällä, matkalaukussa mukana vain tarpeellinen.

Ehkä vasta nyt tajuan, että kasvu on luonnollista. Olen aiemminkin siirtynyt ja kasvanut ilman suurempia ongelmia, miksi se olisi nyt vaikeampaa? Eihän siinä tarvitse kuin mennä. Siirtyminen keltaisesta akvaariosta vieraiden ihmisten huomaan on pelottava ajatus, mutta pakko se on tehdä.

Olen ajatellut, että lähtöni varmistuttua puhun suuni puhtaaksi kaikkien kanssa. Haluan kertoa totuuden. He eivät kestä sitä, joten pitää varmistaa, että voin jättää heidät yksin sen kanssa.

Entä jos en lähdekään? Ainakin voin jäädä keltaiseen akvaarioon kaikkien keskelle olemaan keskeneräinen.

Näin K:n unessa. Hän ei karannut, mutta oli kovin vaivautunut. En tiedä, onko hän vaivautunut oikeassa elämässäkin, sillä hän ei sano mitään suuntaan tai toiseen. Neutraalius on vaikeinta.

Lähetin V:lle kaksi viestiä, mutta hän ei vastaa. Tuntuu, että maailma kääntää minulle selkänsä juuri kun haluaisin luoda siihen yhteyden. Juuri, kun minulla olisi energiaa ja halua nähdä ihmisiä ja varastaa hieman heidän toivoaan.

Hiljaisuus

Mitään ei ole tapahtunut.

Hissi

En tavannut ketään tavanomaisesta poikkeavaa unissani erästä kuuluisuutta lukuunottamatta.

Sen sijaan illalla, kun vihdoin tapasin X:n pitkästä aikaa, heräsi taas eloon kummallinen kaipuu. Aivan kuin kaikki vuodet olisivat pyyhkiytyneet pois ja olisimme olleet kahden kuten aina, ja voisin kaataa hänet sängylle jos haluaisin. Hillitsen itseni. En halunnut tätä. En ajatellut sitä ennen kuin hetki sitten. Onnistuin R:n avulla sysäämään syrjään onnen ja uskollisuuden. Hylkäsinkö ne sittenkin turhaan?

Luulin, että R asetti riman korkealle, mutta X:n asettamat vaatimukset ovat myös sangen saavuttamattomissa. Joudunko tästä edespäin tyytymään sekundaan? Hautaamaan kasvoni hiuksiin, jotka eivät tuoksu sille jota oikeasti kaipaan?

Kylpy

Uusia ihmisiä hiipii uniini. Päädyin sinne minne halusinkin, ja näin K:n, mutta hän ei halunnut minua. Sen sijaan sain D:n.

En jaksa enää K:ta. En jaksa enää odottaa, huolehtia ja vahtia jotain mitä en ehkä koskaan saa, enkä ehkä edes haluakaan.

R yllättyi, kun kerroin kuunnelleeni hänen radiolähetyksensä. Halusin loukata häntä, mutten pystynyt. Olen hänelle liian kiltti.

En ole kirjoittanut moneen kuukauteen. En tiedä miksi. Pitäisi. Luova elämäni on kuollut kaiken odottamisen ja huolehtimisen alle. Miksen käytä miettimiseen tuhlautuvaa aikaa elämiseen?

Hereillä

Pelasimme taas korttia. Tartuin K:hon kiinni, halasin, pidin häntä kädestä, kosketin pöydän alla. Ei mitään vastakaikua. Hän osti minulle juoman, mutta miksei hän osaa kuunnella kehonsa ääntä, vai eikö hänen kehonsa sano mitään? Onko vika minussa?

K:n lähdettyä - suostuttelin turhaan häntä jäämään - päätimme JJ:n kanssa poistua. Söimme lettuja, joimme kaakaota. Puhuimme tulevaisuudesta ja menneestä.

Tunnen olevani lähellä. Silti en pysty liikkumaan. K:n kanssa en halua tehdä itsestäni pelleä, JJ:n kanssa en halua olla se, joka särkee kaiken, vaikka siihen olisi tilaisuuskin.

En taida oikeasti haluta mitään.

Ajattelen tätä hetkeä liikaa prosessina kohti tiettyä päämäärää. En osaa pysähtyä vain olemaan. Jokainen liike on harkittu, jokainen liike voi ratkaista kaiken. Vaikka eihän hän kuitenkaan huomaa, joten aivan sama mitä tekee.

Ultra

Käteni lähes lepää K:n reidellä, eikä hän sano mitään. Ehkei hän huomaa. Ensi kerralla sivelen. Jos saisin hänen kätensä, voisin tarttua siihen. Muttei niin voi tehdä ihmisten seurassa, muiden edessä, julkisesti. Pitäisi olla kahden. Tai edes pienemmällä porukalla. Vaikka kai kaikki jo ovat huomanneet aikeeni.

Miksi on niin vaikea sanoa suoraan?

Pelkäänkö muka niin paljon kieltävää vastausta? Vai pelkäänkö myöntävää vastausta, ja sitä, että kaikesta tulisikin yhtäkkiä erilaista? Osaisinko olla hänen kanssaan kuitenkaan? Haluanko K:ta järjellä vai tunteella, ja kumpi minua yrittää pidätellä? Haluanko kuitenkaan tarpeeksi?

Joskus tuntuu, että piiloudun K:ta kohtaan tuntemani ihastuksen alle ja silmäilen samalla koko ajan JJ:tä. Huijaan itseäni, huijaan muita. Huijaan.

Vai huijaanko?

Vahti

Odotan. Useimmiten turhaan. En saa tehtyä sitä mitä pitäisi, sillä katseeni harhailee ovien luona, kiertää ympäri ja taas olen tuhlannut monta sekuntia tehokasta työaikaa. Aloitan uudestaan. Vilkuilen ylös paperista tai kirjasta tai näytöltä, ja odotan.

Eikä hän tiedä, että odotan. Hän kulkee omaan tahtiinsa, miksi minä tuhlaan aikaani odottaen häntä? Ehkei hän tule enää tänään.

Milloin voin sanoa hänelle mitä haluan? Kuinka kauan pitää odottaa?

Haluan uskoa häneen. Ennen kaikkea ystävänä. Haluan olla hänen tukenaan ja apunaan, vaikka roolini loppujen lopuksi olisikin tarkkailija, joka ei saa koskaan koskettaa. Haluan suojella.

Haluan uskoa häneen, sillä en aina usko itseeni.

Himo

Vietin eilen päivän K:n kanssa. Päivään tosin mahtui niin paljon tekemistä, että unohdin täysin yrittää tehdä häneen vaikutuksen. Ehkä niin olikin parempi. Olin luultavasti aidompi.

Havainto: haluni ovat kadonneet. Tunteiden sekamelska tappaa libidoni. Aiemmin pelkäsin tällaista tilaa, mutta nyt se on hiipinyt jostain, ja kun tajuan sen, en oikeastaan kaipaa muuta kuin turvaa. Himo ei ohjaa enää toimintaani. Senkö takia kaikki tuntuu oudon lattealta? Olenko tottunut olemaan ilman?

Kolminaisuus

Olin tänään J:n luona. Hauskaa, miten hänen luonaan on aina mukavaa. K saapui myös, vaikken ollutkaan täysin uskonut hänen jaksavan tulla. Hetkeä myöhemmin JJ oli oven takana. Jaoin kortit.

Koskin K:n jalkaa pöydän alla muka vaivihkaa. Tänään hän ei kavahtanut. Iloitsin salaa, mutten katsonut häneen. Jatkoin kortin peluuta ja halusin lentää. Olenko päässyt jonkun rajan yli?

R tekee radio-ohjelmaa. Kiitos internetin, kuulen hänen äänensä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Hänen aksenttinsa on vahvempi kuin minun aikanani. Vai olenko unohtanut senkin? Olen iloinen siitä, että hän on löytänyt intohimonsa. Ei kai hän sitä ollut hukannutkaan. Ehkä kaipaan häntä vielä, mutta ainakaan hän ei vie enää yöuniani.

Illuusio

Näin tänään K:ta vain hetken, mutta vietin sitäkin enemmän aikaa mittaillen JJ:tä kulmieni alta. En tiedä miksi tein sen. Miksi katseeni hakeutuu aina hänen käsivarsiinsa?

X muistuttaa minua kaikesta siitä, mitä minulla ei ole. Sielunkumppanuus, harmonia, sopiva määrä intohimoa. Istuin toisella puolella pöytää, emmekä puhuneet menneestä emmekä tulevasta. En halua häntä enää, haluan vain sen tunteen ja turvan, minkä hän pystyi antamaan. Tapaanko joskus sellaisen, joka olisi yhdistelmä R:ää ja X:ää?

Johdatus

Uskon kohtaloon. Elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet näennäisesti sattumalta, mikä tarkoittaa, että niillä on täytynyt olla jokin suurempi tarkoitus.

Lähiaikoina tuo kohtalousko on hiipunut. Mitään ei ole tapahtunut, en tunne mitään aidosti hämmentävää ja yllättävää. K:n läsnäolo on tavallaan yhdentekevää. En tunne häntä vielä tarpeeksi hyvin, jotta uskoisin että tapaamisemme olisi suuremman voiman käsialaa.

Näin häntä tänään, ja oli oikein mukavaa. Joimme teetä. Hän ihmettelee minua, kulttuuriani, nimeäni ja perhettäni. Minä en ihmettele häntä, haluan vain ymmärtää. Olen yli sen vaiheen, missä kaikki on jännittävää. Olen saanut tarpeekseni kuoresta, haluan päästä sisään. Hänelle kaikki on uutta, ja ehkei hän näekään minua kaiken ihmeteltävän takaa.

Taaksepäin

X sanoi, ettei kukaan voi rakastaa minua kuin hän. Tässä vaiheessa saatan uskoa sen olleen totta.

Pilasinko kaiken luopumalla hänestä? Olisiko minun pitänyt olla vahvempi? Jättää huomiotta R:ää kohtaan tuntemani vetovoima ja sen tuoma absoluuttinen tyydytys ja istua paikallani ja odottaa että pääsen takaisin kotiin...

Miksi en koe samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin X:n kanssa? Mikään voima ei vedä minua, paitsi JJ, joka on mahdottomuus. Miksei K vedä minua puoleensa, miksemme puhu samaa kieltä? Kestääkö kauan ennen kuin se tapahtuu, vai olisiko sen pitänyt jo tapahtua? Puhallanko kylmiin hiiliin? Haluaisin mieluummin kävellä hehkuvilla hiilillä, tuntea niiden himoitsevan lihaani.

Tiedän rikkoneeni ja tuhonneeni paljon. Nyt haluaisin rakentaa ja korjata, mutta en saa mitään valmiiksi. R:n jälkeen kaikki on ollut harmaata ja vaikeaa.

Leipurit

Tänään en pelännyt kovinkaan paljon. Päivä oli mukava, täynnä kakkuja ja herkkuja ja hauskoja juttuja ja pitkiä katseita, ja mahtui mukaan yksi kissakin.

Vietin koko päivän K:n kanssa, leivoimme yhdessä, ja monta kertaa olin lähellä menettää itsehillintäni ja tarttua häneen kiinni, mutta en aistinut hänestä mitään, mikä viittaisi siihen, että hänkin haluaisi sitä. En minä voi pakottaa häntä. Joten palautin käteni syliini ja nojasin taaksepäin.

Myöhemmin menimme kylään JJ:n luo, ja sieltä erään toisen kaverin läksiäisiin, enkä ollut humalassa, sillä en uskaltanut juoda. Pelkään, että teen jotain, mikä pilaa kaiken. Pelkään, että itsehillintäni riistäytyy vallastani ja tapan yhdellä kertaa kaiken, mitä olen pyrkinyt rakentamaan.

K oli kaunis ja viehättävä ja jumalainen, ja haluaisin hänen näkevän vain minut. En kestä, kun hänen katseensa viipyy muissa eikä hakeudu takaisin minuun. En pidä siitä, etten osaa lukea hänen silmiään. Kaipaan kosketusta, mutta hän ei sitä minulle anna. ETH sanoi, että hän on ujo, joten minun on annettava hänelle aikaa. On voitettava hänet hitaasti mutta varmasti.

Tunnen itseni liian mukavaksi JJ:n välittömässä läheisyydessä, enkä ole varma, pystynkö kääntämään ajatukseni niistä hiuksenhienosta kommenteista, jotka saattaisivat tarkoittaa jotain, ellei joku minua tärkeämpi istuisi hänen toisella puolellaan. En ole pitkään aikaan tuntenut kenenkään silmissä sellaista himoa, ja sanoissa sellaisia vivahteita, jotka saavat minut unohtamaan ajan ja paikan ja koko maailman.

JJ minun pitää unohtaa. Hän olisi helposti lähestyttävä, jos hän olisi minun otettavissani. Saisin hänet sormia napsauttamalla. Pystyn kuvittelemaan, miten hän ottaisi minut jos vain sallisi sen itselleen.

Miksen voi kuvitella samaa K:sta? Milloin näen hänen pintansa alla piilevän intohimon? Onko se tarkoitettu minulle?

Tietovuoto

ETH kävi kylässä. Sanoi, että on huomannut minun kiinnostukseni K:ta kohtaan. Sanoi myös, että K on ujoa sorttia.

Hymyilen ja nauran enemmän K:n kanssa. Ainahan se on aitoa, mutta olen huomannut, että sitä tapahtuu useammin. Koen olevani onnellinen, kun hän katsoo vain minua, ja muu maailma katoaa.

Kun olen yksin, vajoan hiekkaan enkä pääse eteenpäin. Haluan hänen viereensä.

Taidan olla rakastunut.

Milloin lakkaan pelkäämästä?

Sentään olen jättänyt R:n taakseni. En uskonut sen koskaan tapahtuvan.

Kirjastot

Taistelenko väärää taistelua? Olenko erehtynyt taistelukentästä? Miksi tulevaisuus on täynnä vastoinkäymisiä, riitoja, esteitä, luopumista? Miksi näen itseni kuolevan?

Olenko ansainut onnen? Jos olen, kuinka kauan sitä pitää odottaa? Miksi... Eihän minulla pitäisi olla uhkia! Olen voittaja!

Tämä sairaalloisuus on väsyttävää. En saa aikaan mitään, ja kasaan eteeni vain lisää esteitä.

Haluan luovuttaa. Pitää tauon taistelusta. Mutta en vielä voi. En vielä halua.

Haluanko sinut? Haluatko sinä minut? Vaistoni haluavat ensin eliminoida kilpailijan. Milloin tiedän voittaneeni?

Jos en voita, en tiedä haluanko elää.

Miksi kaikki on mustaa?

Olen harhojeni uhri. Olen itse rakentanut niin korkean muurin, että auringossa paistattelu on mahdotonta. Kiipeän muurin harjalle ja tasapainoilen siellä, ja vain siten saan hetken valoa. Kohta putoan taas. Mutta sentään en putoa vielä niin syvälle, etten näe päivänvaloa lainkaan.

Mitään tätä ei tapahtuisi ilman muita. Jos olisin yksin, olisin tyytyväinen. Jos häntä ei olisi, tuntisin oloni turvalliseksi. Voisin liikkua luonnollisesti, eikä hän pakottaisi minua taisteluun, johon minulla ei ole voimia.

Miksi minusta tuntuu, että olen jo hävinnyt?

Haluan tuloksia. Tuntea hiuksesi poskeani vasten ja riisua hitaasti paitasi. Tehdä sinulle teetä ja istua sylissäsi sanomatta sanaakaan.

Matka sinne on pitkä ja hukkasin kartan. Pelkään etten pääse koskaan perille. Energia loppuu ja maailma vetää viimeisen kerran henkeä juuri ylittäessäni maaliviivan. Näen sinut yleisössä, olen voittanut, mutta sitten kaikki pimenee.

Pelkäänkö onnellisuutta? Pelkäänkö saavuttavani sen vai sen jäävän juuri ja juuri liian kauas.

Olenko nyt onnellinen?

Näin sinut tänäänkin, vietimme yhdessä aikaa monta tuntia. Nautin siitä, vaikka tunnenkin itseni vähäpätöiseksi. En löydä oikeita sanoja, mutta sinä autat minua. Täydennät lauseeni, mikset kirjoittaisi tarinaa kanssani?

Mikset kerro mitä mikäkin tarkoittaa?

Savanni

Se iskee yhtäkkiä. Korvasi punoittavat. Näet sen hänen silmistään. Jos kohtaat sen katseen, veresi kuohahtaa ja ryöppyinä syöksyy sormenpäihin asti, ja sinullahan oli äsken niin kylmä. Olet valmis kaikkeen paitsi hillitsemään itsesi.

Tunnet kaiken olevan sinun päässäsi. Muut kävelevät ylitsesi eivätkä edes huomaa. Sinusta tuntuu että he tekevät sitä aina. Ajattelet usein tulevaisuutta. Se on tyhjä ja musta. Et jaksa hänen iloaan, etkä halua että hän istuu siinä ja yrittää viedä sinulta viimeisen toivon. Hän tekee sen tahallaan.

Kaksi saalistajaa, yksi saalis. On tapettava toisensa että pääsee eteenpäin. Pitää lähestyä hitaasti. Sen pitää tapahtua huomaamatta. Et omista myrkkyä, ja se kaduttaa. Et voi käyttää terävintä miekkaa, sillä sen käyttäminen havahduttaisi saaliin. Savanni nukkuu. Leijonat kiertävät toisiaan. Seepra heräilee nousevaan aurinkoon. Katse heinikossa.

Altistus

Aurinko oli jo lähes laskenut, kun näin K:n. Luulin ettei hän tulisikaan. Juttelimme hieman. Matkalla kotiin (sen verran minkä matkaa yhdessä jaoimme) hän kysyi minua lounaalle. Olisin haltioissani, ellei kyseessä olisi tapahtuma, johon hänet oli kutsuttu noin puoli tuntia sitten ja minut oli kylmästi sivuutettu.

JJ oli kipeä, ja tavallaan hellyyttävä. Ja suorastaan raivostun siitä, miten helppo häntä olisi lähestyä. Vaikka hän kuitenkin sanoisi ei juuri viime hetkellä, sillä eihän hän.

Olen nähnyt K:ta tällä viikolla joka päivä, ja tulen näkemään hänet vielä huomenna ja viikonloppuna.

Millon saisin tilaisuuden kertoa? Pitäisikö odottaa vielä? Kunpa hän tekisi jotain eikä minun tarvitsisi menettää yöuniani tämän takia.

On mahdollista, että hän ei tee mitään vaikka haluaisikin. Hän tietää olevansa vieraassa paikassa vain vähän aikaa. Hän tietää, etten minäkään ole täällä pidempään. Ehkä hän tajuaa, ettei se olisi fiksua. Häiritsisin vain työtä ja sopeutumista.

Jos vain tarraan kiinni häneen? Suutelen häntä ja hengitän sisääni hänen tuoksuaan. Olisiko se viisasta?

Tunnustelua

Pelkään.

Tämä yllättäinen onni ja iloisuus. En ole tottunut siihen. Kulman takana odottaa jotain muuta kuitenkin.

Kun olen surullinen, pelkään ettei se ikinä lopu. Kun olen iloinen, pelkään että se loppuu.

Näin tänään sattumalta K:n, vaikka menin tavallaan etsimään häntä. Tunnistan hänet takaapäin. Juttelimme taas hetken, ja olo oli kuin typerällä teinillä. En vieläkään tiedä, olenko ainoa, jota hän katsoo niin hurmaavasti.

Elämäni liikkuu nopeasti. Minulla on liikaa aikaa. Sen sijaan, että voisin antaa asioiden hautua viikkoja, jo tuntien odottaminen saa minut menettämään uskoni.

Miksi minun pitäisi uskoa, että joku haluaa omistaa elämänsä minulle, kun maailmassa on niin paljon muutakin tekemistä? Haluaisin uskoa, että hän ajattelee minua, koska minäkin ajattelen häntä, mutta miksipä hän ajattelisi? Miten voin olettaa, että hänkin pitäisi minua tärkeänä ja romanttisesti mahdollisena?

Se ei selviä kuin kysymällä ja viettämällä aikaa yhdessä. Pitää odottaa, hiljalleen vihjailla, odottaa josko hän antaisi jotain merkkejä.

Ainoa, mikä puuttuu, on oikea himo. En ole R:n jälkeen tuntenut kiihkoa. Onko elämäni tästä eteenpäin latteaa? Toisaalta turvallista, jos en joutuisi enää tunteiden riepoteltaviksi, mutta haluaisin silti hullaantua.

Olen varmaan kasvanut ihmisenä. Haluan harmoniaa.

Voitto

Näin tänään JJ:tä. Ja luovutin. Onhan hän tavallaan hurmaava ja helposti lähestyttävä, mutta mahdoton. Ehkä se kaipuu palaa, mutta tällä hetkellä en tarvitse sitä.

Tapasin tänään K:n, ja vietin hänen kanssaan monta tuntia. Toivottavasti olin mukava, avulias ja mielenkiintoinen, eikä hän ollut kanssani vain velvollisuudentunteesta. Hän kysyi syntymäpäivääni paljastettuani hänelle syntymävuoteni. Lisäksi hän jäi juttelemaan, vaikka muut olivat jo lähteneet. Sovimme tapaavamme myöhemmin tällä viikolla. Romantiikasta en tosin tiedä.

Pelkään turhaan. Pitäisi vain heittäytyä. Ajattelu on pahasta.

Joku tietää jotain, mitä kenenkään ei pitäisi tietää. Ehkä hän unohtaa. Minäkin pidän salaisuuksia, muiden ihmisten paheita ja virheitä. Varastoin niitä mieleni perukoilla, kaivan ne esiin vain harvoin, ja peittelen takaisin samettiin. Mikseivät siis muut saisi tietää minusta jotakin?

Eihän minulla pitäisi olla mitään hävettävää.

Sietämättömyys

Kun äitini oli itseni ikäinen, hän painoi 33 kiloa. Minua odottaessaan paino oli 39 kiloa. Raskauden loppuvaiheessa 47 kiloa.

Siskoni on ollut aina huono syömään. Paino on pyörinyt 40 kilon hujakoilla, usein sen alapuolella. Raskaana ollessaan paino nousi lähes 60 kiloon, mutten ollut paikalla näkemässä. Palattuani hän oli laihtunut takaisin normaaliksi.

Vuonna 2005 painoin 50 kiloa. Olisin voinut luovuttaa verta. 2008 syksyllä painoin 42.3 kiloa. Nykyistä painoa en osaa arvata. En omista vaakaa, enkä ole kiinnostunut numeroista. Huomaan kyllä, että laihana olen kärttyisempi, kärsimättömämpi, ja sormiani palelee usein.

Unohdan syödä.

Sain viestin K:lta. Yhteys muodostettu. Hymyilin vaikean aamun jälkeen. Maailmassa on ehkä vielä toivoa vaikka pelkäsin jo pilanneeni kaiken.

Rajaton

Se, ettei syö. Se, että juo. Se, että on tyhmä. Alussa sentään olin mukava, mutta miksi elämäni aina loppuu kyyneliin? En haluaisi näyttää kenellekään sitä puolta, en halua kertoa, mutta miksi lopulta aina kerron? Haluanko jonkun kuitenkin tietävän?

K oli eilen ihana ja kaunis ja hurmaava ja kaikkea mitä voisin haluta. Hän haluaa luoda rauhan maailmaan. Poistaa sodan. Haluan kertoa hänelle, että hänellä on hienoja unelmia, haluan kertoa, että olen kateellinen ja tunnen itseni typeräksi ja naiiviksi, enkä tähtää tarpeeksi korkealle ja tuhlaan elämääni tekemällä jotain mikä vaikuttaa hänen tavoitteidensa rinnalla mitättömältä. Missä oma kunnianhimoni on?

X on palannut ja nostalgian vallassa juttelimme monta tuntia. Sitä juuri kaipasin. Lähtiessään hän sanoi, että tätä ei koskaan tapahtunut.

Aivan sama.

Kiusaus

Haluan toisen omaa. Haistan JJ:n huoneen toiselta puolelta. Kun nojaan hänen olkansa yli pöydälle napatakseni vesilasini, hänen kaulansa on ainoa asia mitä haluan koskettaa, ja se on lähellä, liian lähellä, ja otan lasini ja menen pois.

Olen tavallaan huomannut JJ:n olemassaolon jo vuosi sitten. Sitten sain tietää, etten saisi häntä. Hetkeksi unohdin, tai annoin unohtua, sillä muita ihmisiä tuli ja meni, mutta alitajuisesti viehätys on lisääntynyt, ja kerran muistan itkeneeni hänen olkapäätään vasten jonkun vähäpätöisen asian takia. Hän on lämmin ja karkea, juuri sellainen johon kiintyy vasta opittuaan tuntemaan paremmin.

Tuntuu että koko juttu räjähti käsiin viimeisen kuukauden aikana. Asian myöntäminen oli kai se ensimmäinen asia. Sitten tulivat unet.

K:ta en ole nähnyt viikkoon. Haluaisin. En halua unohtaa häntä, enkä halua että hän unohtaa minut.

Puhuin R:stä ja tunteistani häntä kohtaan. Purin kaiken auki, myrskysin ja silvoin, enkä jaksanut laittaa paloja takaisin yhteen. Olen nukkunut hyvin sen jälkeen. En halua kaivata häntä enää.

Uloskäynti

Näin toisenkin kerran unta JJ:stä. Olimme karkumatkalla, ja aamulla epätoivo hiipi sängynreunalle ja tarrasi käteeni kiinni.

Ajatukset R:ää kohtaan ovat palanneet. Rankkoina. Vavisuttavat sisintäni enkä taaskaan saa unta. Ikävä ja sen tuoma yksinäisyys on niin suuri, painostava ja raastava että haluan kuolla. Ainakin luulen niin.

Haluan uutta ajateltavaa. Uusia haasteita. Uuden tärkeän ihmisen. Avaimen. Oven. Tien. Matkalipun.

Aamut

Viime yönä näin unta JJ:stä. Olimme karkulaisia ja olimme yhdessä. Olimme muuttamassa kalliiseen asuntoon. Kävelimme pellonreunaa jossain ja aina välillä pysähdyimme halaamaan toisiamme.

Sitten heräsin.

Sallinko itselleni olla rakastunut, vai pitäisikö tällainen haaveilu lakaista maton alle ja siirtyä ajattelemaan jotain muuta, vaikka se tekeekin kipeää?

Via

En osaa lukea K:ta. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, vai pitäisikö tehdä mitään. Hän ratkaisisi niin monta ongelmaa. Haluan antautua. Haluan hänen löytävän kasvoni kaikkien joukosta. Ylittäisin hänen kanssaan rajan ja pääsisin eteenpäin. Mutta haluanko häntä kuitenkaan, sillä hän antaisi sen, mitä haluan elämältä, mutta mitä sieluni haluaa?

JJ:tä osaisin lukea, mutta vaikka hän lähettäisi millaisia viestejä tahansa, eivät ne ole tarkoitettu minulle siinä mielessä miten haluaisin ne tulkita. Hän silittää minua höyhenellä, nauraa mukana iloisine silmineen, ja hetkeä myöhemmin hän on poissa. Eihän hän sellaista. Ei tällaisen takia uhrata ties monen vuoden uskollisuutta.

Kävin tänään JJ:n kanssa kaupassa kotimatkalla. Kaupassa tuli vastaan eräs kaveri, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Esittelin JJ:n aviomiehenäni, ja kaverini onnitteli meitä. Vasta kotiin palattuani huomasin, miten pettynyt olen, etten oikeastaan voisi olla kauempana siitä tilanteesta.

Lahja

En osaa tehdä mitään, enkä tiedä pitäisikö osatakaan.

Tänään on K:n syntymäpäivä. Lahja odottaa pöydällä. En tiedä näenkö häntä tänään. Haluaisin törmätä häneen muka sattumalta, mutta en tiedä onko hän tänään vain yksin kotonaan... Miksen voi vain ottaa yhteyttä?

Haluaisin yllättää. Yllättäminen on huomioonottamista.

Punon liikaa juonia jotka sotkeutuvat itseensä.

Samapa kai sanoa suoraan.

Nurkka

R on palannut taas. Uniini, unelmiini, pelkoihini, yksinäisyyteeni. Hän on vastakohta kaikelle. Aivan kuin aiemmin A:n kanssa, paitsi että R on konkreettisempi ja vaikeampi unohtaa. Miksi rima on niin korkealla?

Käperryn tyynyni kanssa sängyn nurkkaan pieneen tilaan. Kuvittelen tyynyn K:ksi, ja se ehkä hieman lohduttaa. Jos tyyny olisi R, voisin yrittää kuristaa sen. Mutta pelkään, että se muuttuu K:ksi, T:ksi, tai minuksi, ja tapan vahingossa jotain aivan muuta.

En saa taaskaan unta.

Kun vihdoin nukahdan, näen R:n, mutta hän juoksee pois luotani. Hänkin pelkää.

Pompadour

Kyllästän itseni musiikilla. Kuuntelen sitä monta tuntia päivässä. En tiedä rauhoittaako se. Mieluummin kuuntelen sitä, kuin ikkunani alla jyriseviä työkoneita.

Se muistuttaa monista ihmisistä, mutta tällä hetkellä pystyn ajattelemaan vain K:ta, ja se on rauhoittavaa. En vello enää. Olenko pääsemässä yli, eteenpäin ja kauemmaksi? Onko tämä nyt se muutos? Saanko mitä haluan? Haluanko mitä saan?

N on hiljaa. R on hiljaa. S on hiljaa. JJ on palannut, mutta hänkin on kaukainen, vaikka syvä katse onkin tavallaan houkutteleva. J:tä en ole nähnyt pariin kuukauteen. T jutteli eilen hieman kanssani. V:n kanssa pitäisi tehdä jotain, mutta en tiedä, millaista ajanviettoa ajan takaa.

Pyöritän liian suurta sirkusta. Onneksi se on supistumassa.

Rannalla

Joskus ajattelen, että ainoa tapa, jolla voin itse saada aikaan muutoksen, on sanoutuminen irti tästä kaikesta. Seison parvekkeella, nojaan kaiteeseen, lasken kuinka monta metriä jää minun ja maan väliin. Ajan pyörällä, käännyn kulman takaa auton eteen, mietin mitä tapahtuisi jos en jarruttaisi.

En pelkää mitään. Ehkä pitäisi. Mitä pelättävää jää, jos ei pelkää lähtöäkään kun tietää tehneensä parhaansa ennen sitä? Pitää opetella pelkäämään. Kun osaa pelätä, osaa nauttia enemmän. Nautin nytkin, arvostan kaikkea minulla on, ja useita asioita mitä minulla ei ole. Onko sittenkin kauheinta se, että on kaikkea mitä haluaa ja tarvitsee? On oppinut olemaan haluamatta enemmän.

Tyytyväisyys on kai sitten kauheinta.

Uin järvellä ja hengästyn. Hengitän vettä ja yskin. Vettä on jalkojeni alla kolmisen metriä. En kai haluaisi lähteä vielä kuitenkaan. En näin. Uin laiturille ja lepään. Kohta menen taas.

Tutustuminen

Lähestymistapani on väärä. Hänen kanssaan se on liian ujo ja kiertelevä, sinun kanssasi minusta tehtiin liian päällekäyvä ja olen sitä itsekin, vaikka haluaisin olla etäinen ja houkutteleva. Säikytän sinut pois, eikä tässä auta muu kuin rauhoittua, että näet minusta toisenkin puolen. Kummankin puolen haluan näyttää, mutta aluksi on tuskin hyvä näyttää sitä, mikä saa ihmiset kavahtamaan tai nauramaan hermostuneesti ennen siirtymistä toiseen huoneeseen.

Pitäsikö minun olla sinun kanssasi aktiivinen vai pidätkö ujommista? Haluatko valloittaa vai tulla valloitetuksi? Olenko minä se, joka jää kummittelemaan päiväuniesi perukoille, ja jos kummittelen, onko se sittenkin painajainen?

Haasteet

En osaa sanoa mitään. Sinulle. Sellaista mitä normaalisti sanoisin. Sellaista, joka paljastaisi seitinohuen vivahteen ja pääsisimme ohi tämän vaiheen, jossa kaksi kuuroa etsii toisiaan pimeässä.

Pitäisi osata olla nokkela ja viehättävä, vai pitäisikö sittenkään? Sanat karkaavat ennen kuin tulevat ulos, ja ääneni kuulostaa vieraalta ja kavahdan kosketustasi, vaikka se on ihan normaalia, sillä ihmiset taputtelevat toisiaan olkapäälle joka päivä ja ainakin törmäilevät kauppojen käytävillä. Pitäisikö minun koskettaa enemmän? Annako vääriä merkkejä? Annatko sinä vääriä merkkejä?

Olet kiinnostunut, mutta oletko kiinnostunut? Olenko itse kiinnostunut? Jokin kertoo minulle, että tämän kummallisen jäykän muurin takana odottaa jotain mielenkiintoista, mutta miksi minusta tuntuu, että kiipeäminen on vaikeampaa kuin ennen... Olenko unohtanut?

Miksen osaa lukea tätä, vaikka olen päntännyt tenttiin jo vuosia?

Ihanteet

Ihailemani ammatti: veturinkuljettaja ja lämmittäjä. Höyryjunien aikaan.

Ammattikunta, jolla oli rautaiset lihakset, savuntuoksuiset hiukset, nokiset sormenpäät ja hyvä kuumuudensietokyky. Saivat huudattaa pilliä kun juna lähtee ja miksei muulloinkin. Haittapuolina kärventyneet sarveiskalvot ja savusta johtuvat keuhkosairaudet ja halkojen tai hiilien lappamisesta syntyneet palovammat.

Sorvi

Olen saanut aikaan. Menin tänään kirjastoon. Se oli remontissa, ja haluamani kirjat olivat jossain pressujen alla ettei katto vuotaisi niiden päälle. En saanut tänään aikaan niin paljon kuin olisin voinut saada. Istuin lukemassa lehteä ja kirjaa ja tajusin sitten, että voisin tehdä jotain hyödyllistä, vai eikö lomailu olekaan hyödyllistä... Olen voinut paremmin kuin aikoihin. Nukun vieläkin liian vähän, mutta kuumuus ei enää raasta, enkä koe syyllisyyttä siitä että en tee koko ajan jotain. Remonttimiehet ikkunan alla eivät kyllä laiskottele, aloittavat paukuttamisen ja poraamisen ja jyräämisen seitsemältä, mikä vaikuttaa negatiivisesti uneni laatuun.

Pitäisi kirjoittaa kryptisemmin. Niinkuin ennen. Kuinka kauan voin mennä takaisin alkuun, haikailla menneen perään? Miten kauan muutosta voi pitää paikallaan? Entä jos vaan antaa mennä, huuhtoutuuko siinä eksyksiin vai selvimmille vesille? Kirjoitin ennen paremmin. Vai kirjoitinko? Kultaako aika senkin muiston?

Ulkomailta saamani asiat roikkuvat lampussa. Valoa tarvitsee jo. Kesä on ohi, kohta syksy koputtaa ikkunan takana ja maisema muuttuu ankeaksi, siksi samaksi ankeaksi, jota kirosin aiemmin. Asuapa vihreässä maassa, jossa talvellakin puissa olisi lehdet eikä olisi koskaan marraskuuta eikä loskaa eikä mutaa eikä värittömiä ihmisiä happaminen naamoineen. Elämä ei pysähtyisi talveksi.

Olen kirjoittanut ihan hyviä novelleja ja surkeita runoja. Jaan tässä yhden runon, sillä novellit eivät mahdu, enkä halua niitä jakaa. Vielä.

Mitä pitäisi miettiä

Tulevaisuuden unelma
Unelman tulevaisuus
                 Kumman sinä OIKEASTI haluat?

Kesä

En ole kirjoitellut paljoakaan. En ole ajatellut paljoakaan. Taivaan tähden, olen oikeastaan lomaillut.

Olen lukenut kirjoja, matkustanut maata ristiin rastiin, katsonut hömppää, syönyt jäätelöä ja uinut auringonlaskuun. En ole liiemmin ajatellut ketään, joita kutsun kirjaimin, eivätkä he ole saaneet minua itkemään.

T on ollut poissa yli kuukauden. En edelleenkään ajattele häntä. Emme pidä kovinkaan paljon yhteyttä, eikä se häiritse minua ollenkaan. Sain häneltä kortin viime viikolla, mutta en tiedä mihin osoitteeseen vastaisin.

Painajainen

Puhuin eilen R:n kanssa. En tietenkään sanonut kaikkea. Ehkä piilouduin verhon taakse, hämäsin häntä. Valehtelinko?

Yöllä hän tuli uniini. Olimme siellä, missä tapasimme, kaikki muutkin olivat siellä. Olin onnellinen. Sitten huomasin, että hänen vieressään peiton alla makasi joku toinen.

Miksi tosimaailma tunkee uniini? Miksen voi unelmissani olla oikeasti vapaa ja kohdata sitä, mitä haluan? Miksi unetkin loukkaavat minua? En jaksa enää itkeä, juuri kun unohdin miten se tapahtuu.

Puistossa

Tapasin tänään ilkeän ihmisen. Hän tuli juttelemaan tuosta vaan, mutta oma vikani kai, kun otin puheeksi unettomuuden ja stressin.

"Miksi stressaat?"
"Koska olen huolissani. Haluan tulla joksikin, mutta en pääse eteenpäin."
"Miksi sinun pitäsi tulla joksikin?"
"Koska haluan jotain muuta kuin tätä."
"Miten tiedät, että asiat ovat paremmin sitten kun sinusta tulee jotain?"

En pystynyt vastaamaan kysymykseen. Nousin pyörän selkään ja poistuin paikalta. Muutuvatko asiat kuitenkaan?

Jos en ole tarpeeksi vahva vastaamaan tuohon, miten olen tarpeeksi vahva elämään?

Inkarnaatio

Uudelleensyntymiseen uskominen on vaarallista. En osaa ottaa tosissani sitä, että minulla on vain yksi elämä. Tämä tuntuu niin kenraaliharjoitukselta. Leikin ja kokeilen tätä ja sitä, ja lopulta painan restart-nappulaa, ja kun synnyn uudestaan, tiedän mitä haluan tehdä.

Elämä on tässä ja nyt. Se on hektistä, se on hidasta, se on rentoa, se on stressaavaa.

Miksi minulla on enemmän kysymyksiä kuin aiemmin? Miksi en vieläkään tiedä mikä minusta tulee? Miksi minulla ei ole vieläkään näyttöä siitä, mitä osaan?

Miksen usko kykyihini?

Tiedän, että osaan. Osaan sitä ja tätä, mutta ensin työhaastattelussa kysytään tuota, jota saatan osata, mutten ole koskaan päässyt kokeilemaan sitä käytännössä, niin ansioluettelossani on siinä kohdalla tyhjää, ja tunnen olevani tyhjä kaikilta muiltakin osin.

Haluan verkostoitua. Haluan saada ääneni kuuluviin. Miksen osallistu enemmän? En tiedä, mihin pitäisi osallistua, mutta haluaisin kovasti... Kaipaan ryhmää ja yhteyksiä ja mahdollisuuksia, ja haluan kirjoittaa ansioluettelooni, että kyllä, osaan olla ihmisten kanssa ja ottaa vastuulleni erilaisia asioita.

Miksi ajattelen tulevani paremmaksi ihmiseksi seuraavassa elämässä, kun sen pitäisi tapahtua tässä ja nyt?

Monospace

Sain takaisin kirjoituskoneen. Tuntuma on erilainen, mutta silti ihmettelen, kuinka kaikkien näiden vuosien jälkeen sormeni muistavat, että , . ä ö ovat eri paikassa, samoin kuin ?. Ainoat lyöntivirheet tulevat siitä, kun kirjasinvarret eivät pysy mukanani ja napsahtavat yhdeksi supuksi.

Pidän konkreettisista asioista. Paperin tunnusta, pienestä hakkaamisesta, naputuksesta, joka täyttää huoneen. Kirjoittamista tapahtuu. Tulosta syntyy. Paperille ilmestyy ideoita. Ne ovat siinä. Niitä ei saa backspacella pois.

Kirjoitin ensin T:stä. En tiedä, miksi. Hän on ollut poissa kolme päivää. En tiedä, onko se paljon vai vähän.

Iho

Jaan saunan viiden miespuolisen kaverini kanssa. T on siellä, ja näen hänet ensimmäistä kertaa alasti, ja hän on kaunis ja mahdoton ja niin kaukana. Ylihuomenna hän lähtee.

Lauteilla on ahdasta, ja liiskaannun nauravien miesten hikisten takapuolten väliin. Olen puolet heistä, laiha ja pieni. Soluttaudun silti joukkoon, hikoilemme yhdessä. T heittää löylyä.

Menemme uimaan. Kello on kaksi aamuyöllä, mutta taivas on vaalea ja aurinko kajastaa jossain puurajan takana. Järvellä on sumua, ja T kävelee heinikon poikki laiturille. Yritän paikata kameran puutetta maalaamalla mielessäni kuvan, joka haihtuu mielestäni kuitenkin heti, kun hän sukeltaa tummaan veteen ja rikkoo sen pinnan. Sumu lipuu peilityynen veden yllä, kun joku aloittaa vesisodan ja roiskimme kaikki toistemme päälle vettä.

Palaamme takaisin saunaan. Siellä on hämärää, mutta T istuu ikkunan vieressä, ja hänen ihonsa on märkä ja kutsuva. Istun JJ:n vieressä, ja hänen ihonsa on samalla kuuma ja kylmä, mutta tunnen vain väliimme jäävän kosteuden.

Saunan jälkeen sumu on lisääntynyt. Lähdemme veneellä järvelle. Minä, T, JJ, ja eräs tyttö. Vene lipuu hiljaa peilin yllä, ja sumu kulkee ohitsemme kuin hautajaisiin matkalla oleva metsänpeikkoseurue. Kierrämme saaren, väistelemme lumpeita, soudamme hiljaa, ja kuulemme vain hiljaisen liplatuksen. Käki kukkuu, ja sen ääni kaikuu veden yllä aivan kuin maailmassa ei koskaan olisi ollutkaan tuulta, sadetta, moottorin ääntä tai puhetta. T on väsynyt, mutta hän ei valita. Hän olisi halunnut mennä nukkumaan, mutta eihän hän voinut jättää tällaista kauneutta kokematta. Ei tätä voi kenenkään antaa jättää kokematta.

Tämä on erilainen maailma.

Menemme nukkumaan. Uni ei tule, alakerrassa jutellaan ja juodaan viimeiset viskit. Nukun lattialla T:n vieressä ja olen tuskaisen tietoinen siitä, että hän ei pitäisi siitä, että silittäisin hänen hiuksiaan vaikka minä sitä kuinka haluaisin.

En silitä, ja nukahdan jonkin ajan kuluttua. Näen unta, että T on mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja minä olen katkera ja pettynyt. Kun herään, T on jo alakerrassa syömässä aamupalaa.

Kaivo

Menen hakemaan kirveen kaivosta.

En tiedä edes miksi heitin sen sinne. Mitä ikinä saavuttaa luovuttamalla, ellei uutta tietä ole vielä tiedossa? Ainakin pääsee eroon ihan hyvästä kirveestä, mutta... Miksi heitin sen?

En ole luovuttajatyyppiä, sillä elämä on aina taistelua ja täynnä vastoinkäymisiä ja sitä rataa, eikä kukaan koskaan saa mitä haluaa, eikä ainakaan ellei ole valmis tekemään töitä sen eteen. Kumppaneita voi saada jopa vahingossa ilman mitään suurempia ponnisteluja, mutta en minä nyt kumppania halua, haluan mahdollisuuksia, haluan kokemusta, ja sillä kokemuksella haluan näyttää mitä osaan tehdä.

Sain taas eilen sähköpostia. Kiitos, mutta ei kiitos. Saimme näin ja näin monta hakemusta ja vain näin monta pyydettiin haastatteluun ja vain yksi sai paikan ja parempi onni ensi kerralla.

Kuinka monta ensi kertaa minulle vielä tulee?

Aikaa ei ole rajattomasti. Toisaalta, ei minulla pitäisi olla mikään kiire mihinkään, mutta on silti. Haluan kaiken heti ja olen kyllä valmis yrittämään ja taistelemaan sen vuoksi, mutta aina seinä nouse eteen ja tajuan olevani kaivossa, ja ainoa tieni päivänvaloon on limainen köysi, jonka joku on kiusakseni vielä uittanut ruokaöljyssä.

Vaikutteet

Television katsominen on pahasta.

Sen ei pitäisi saada minua itkemään eikä nauramaan, mutta itken ja nauran silti. Hahmojen epätoivo, ilo, rakkaus, intohimo, suru ja toivo ovat omiani. Tämä heijastaa minua. Joku teki minusta tv-sarjan. Olen oikeastaan yllättynyt yhtäläisyyksistämme. En mene yksityiskohtiin, mutta... Kyllä.

Haluan luoda lisää, haluan kirjoittaa, haluan haluan haluan. Haluan nauhoittaa kaikki nämä tunteet, koota ne yhteen ja jakaa muille.

Taidan olla rakastunut. Fiktiiviseen hahmoon. Pitäiskö tämän olla edes mahdollista tällä iällä?

Herääminen

Tajuan, että kohtaloni oli sinetöity jo vuonna 2002. Minusta ei koskaan tulisi sitä, mistä unelmoin koko lapsuuteni ja teini-ikäni. Miksi? Oman laiskuuteni vuoksi. Sitä virhettä ei voi enää korjata, sillä en ole kuitenkaan valmis saati soveltuva siihen.

Mistä on kyse?

Alanvalinnasta. Halusin opiskelemaan erästä alaa. Unelmoin siitä päivin ja öin. Ainoa asia maailmassa, mistä olin siihen aikaan kiinnostunut. Sitten toinen asia, harrastus, ajoi unelmani eteen tehdyn työn yli, ja kehitykseni ja menestykseni pysähtyi kuin seinään. Matemaattiset aineet eivät jaksaneet enää kiinnostaa, vaikka tiesin, että ilman niitä en tule pääsemään opiskelemaan sitä, mitä oikeasti halusin. Annoin silti periksi. Nyt kadun. Kadun sitä enemmän kuin mitään muuta.

Ei siitä olisi haittaakaan ollut, jos olisi tehnyt vähän enemmän töitä, verenmaku suussa laskenut integraaleja ja derivaattoja. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Yritin jopa uudestaan pääsyä taiteellis-teknilliselle alalle. Tällä kertaa ympäristön paine sai lopettamaan. Luokkakaverien juttujen taso ei innostanut, joten en jaksanut käydä koulussa.

Lopulta päädyin lukemaan kolmatta-neljättä vaihtoehtoa unelmatyölistallani, ja huomaan nyt, että näiden viiden vuoden aikana en ole oikeastaan oppinut mitään, mistä olisi hyötyä työllistymisen kannalta. En jaksa edes lukea tenttikirjoja kunnolla, sillä tiedän, etten tule tarvitsemaan niissä kuvailtuja teorioita missään. Kukaan ei tule tarvitsemaan niitä missään.

En ole taiteellinen, en teknillinen, en käytännöllinen.

Haluaisin olla.

Miksi olen tässä? Miksen ole taiteellis-teknillisellä alalla? Tai edes taiteellisella? Miksi en edes yritä? Valmistun kohta humanistiselle alalle, enkä tee oikeastaan mitään tutkinnollani, sillä työtä varten hankkimani taidot ovat tulleet luentojen ulkopuolelta.

Ai mitä työtä?

Miksen ole jo luomassa jotain uutta?

Kevätsiivous

Jonkinlaista muutosta on ilmassa.

Tosin lähiaikoina unissani ovat seikkailleet sekä N että R, eivätkä he ole yllättävällä läsnäolollaan tehneet oloani yhtään paremmaksi, sillä aamulla huomaan olevani yksin, ja he ovat jossain jatkamassa elämäänsä.

Löysin taas pitkästä aikaa sen tekstin. Sen, jonka vaikutuksesta tunnen olevani yhä diletantti aivan kaikessa, koska hän ilmaisi asian paljon paremmin. Toisaalta se teksti on elämänohjeeni ja pyhä kirjani, mutta onko se nyt hieman säälittävää pitää toisen tekstiä esikuvana...

Havaitsen myös olevani pakko-oireinen. Huomaamattani olen tottunut siihen, että siivoan huoneeni noin viisi kertaa viikossa, ja hermostun, jos kuppi jää pöydälle, eikä löydä tietänsä tiskialtaaseen. Lapsena vanhempani menettivät toivonsa minun suhteeni, sillä en koskaan siivonnut. Nyt haluan vain... elää järjestyksessä. Tuntuu, että huoneeni on ainoa asia, jota pystyn kontrolloimaan samalla kun muu elämä kaatuu päälle tai karkaa käsistäni juuri kun olen tarraamassa kiinni. Ei ole liian neuroottista siivota koko ajan? Ei ole liian neuroottista jäädä siivoamaan sen sijaan että lähtisi kavereiden kanssa ulos? Vaikkakin, kyllä minä olutta juon mieluummin kuin siivoan, mutta tämä häiritsee minua hieman. Onhan se kiva, että on siistiä, mutta vähempikin riittäisi. Unelmani olisi omistaa vähemmän, niin olisi vähemmän siivottavaa. Muistoja, muistoja, miksi pitää olla muistoja tavaroista ja niitä antaneista ihmisistä? Hyvä on, muistot ovat kivoja kyllä. Materialismi on pahasta. Tavarat ahdistavat minua. En halua, että kaapit ovat täynnä luurankoja ja laatikoita ja ties mitä. Haluan siisteyttä, järjestystä, selkeyttä.

Tapanko siivoamalla elämän?

Dramatis personae

Loin tunnisteita. Lähinnä itseni iloksi, sillä on rasittavaa kirjoittaa aina "hän" "hän" "hän", kun samassa lauseessa haluaa viitata useampaan henkilöön.

N lähti aikoja sitten.

R lähti viime syksynä. Ikävöin häntä puoli vuotta. Ehkä vieläkin.

J ei ole lähtenyt mihinkään, paitsi töihin parinsadan kilometrin päähän, ja suurin ero on, etten voi tarvittaessa mennä pelaamaan Carcassonnea ja hankkimaan vaatteisiini rauhoittavaa tuoksua.

S ei lähtenyt, vaan minä lähdin, vaikka olisin halunnut jäädä. Palaan kyllä takaisin, mutta en ole varma, onko hän siellä enää.

T muutti naapuriini, mutta lähtee ensi kuussa, enkä tiedä miten kestän sen.

Käytin tilaisuuteni ja kerroin T:lle kaiken, vaikken tiedä oliko se edes totta. Hän silti sanoi ei, mikä oli odotettavissa. Sen jälkeen kaikki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja kohta hänkin lähtee, ja minä jään yksin.

Niin kuin R:n kanssa kävi minun lähtiessäni, ja S:n kanssa, vaikka oikeasti lähtijä oli kummallakin kerralla minä, sillä minä nousin koneeseen. Muistan vieläkin S:n unisen äänen puhelimessa sinä aamuna, ja tiedän, että vaatii liikaa saada kaikki takaisin, eikä se kuitenkaan välttämättä olisi sen arvoista. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Haluaisin kuulla sen.

Olen vuoden aikana saanut paljon, mutta myös menettänyt paljon, ja tuntuu, että olen takaisin siinä mistä aloitinkin. Ketään en ole kuitenkaan menettänyt lopullisesti, sillä kaikki ovat tuskaisen lähellä tarvittaessa, mutta silti tiedän, että olen silti aina sentin päässä ja heitä kiskotaan kauemmaksi, enkä koskaan saa otettua kiinni olkapäästä.

Haluan jotain, jonka vuoksi taistella.

Kevät

Olen kohdannut rajani ymmärtämisessä. Tästä eteenpäin ajattelin keskittyä itseeni, vaikka omat haluni heijastavatkin muiden ihmisten asioita, pitäisi osata keskittyä itseensä.

Keskittymiskykyni on suhteellisen alhainen, enkä saa mitään aikaan. Kevätsää saa aikaan kummallista iloa, josta voisin nauttia enemmänkin, jos päivärytmini ei olisi kääntynyt jälleen epäsuotuisaksi. Miten ihanaa olisikaan herätä auringonnousun aikaan, tai edes silloin kun itäpuolen ikkunaan paistaa aamuaurinko?

Toimettomuus, laiskuus, keskittymiskyvyn puute. Niistä on hyvät kevätpäivät tehty, mutta ei silloin kun pitäisi olla koko ajan saamassa aikaan jotain. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja ymmärtää sitä ja tätä tai ymmärtää olla tekemättä tuota, sillä siitä seuraa taas vain vaikeuksia ja eksyneisyyden tunne.

Kuuntelen kappaletta, jota kuuntelin junassa. Istuin ehkä takanasi tai vieressäsi, en muista enää. Ajattelen sinua aina, kun kuuntelen tätä. Muistan, miten valkoinen maailma kimmelsi, ja juna liikkui sen halki kuin unessa.

Kaukaisuus

Ymmärrän nyt paljon enemmän. Ymmärrän häntä ja maailmaa vähemmän, mutta sinua ymmärrän enemmän kuin ennen. Kehitystä on tapahtunut. Kehitys tosin vei sinutkin, että se siitä kehityksestä. Ymmärrän, mutta ei minulle ole siitä hyötyä, sillä en voi kertoa sitä sinulle ja pyytää anteeksi tyhmyyttäni.

Ymmärrän nyt, miksi halusit pukea ne vaatteet päällesi. Ymmärrän nyt, mikä oli sinulle helppoa, mikä vaikeaa, ja miksi. Ymmärrän nyt, miksi halusit istua juuri siinä ja pitää kädessäsi juuri sitä asiaa. Ymmärrän nyt, miksi se kampaus sai sinut niin iloiseksi ja juoksit hiukset sojottaen rantaan. Ymmärrän nyt, miten jaksoit aamusta iltaan tehdä yhtä ja samaa asiaa, sillä nyt teen sitä itsekin. Ymmärrän, miten sinä olit sinä. Anteeksi, pidin sinua lapsellisena. Nyt ymmärrän.

Osasta minua on tullut sinä, ja palan halusta kertoa sen sinulle, mutta elämän rakentama muuri erottaa meidät. Haluan ymmärtää. Kaipaan sinua.

Tämän blogin "hän" ja "sinä" ovat lähes aina aivan joitain muita kuin edellisessä merkinnässä. Nimien mainitsematta jättäminen saa yksinpuheluni kuulostamaan... entistä säälittävämmältä.

Pelilauta

En ymmärrä, miksi vain hän saa minut unohtamaan kuka olen. Hänen kanssaan keskusteleminen saa minusta irti huonoimmat puoleni, sen surullisen ja tyytymättömän henkilön, jota kukaan ei saisi nähdä, sillä häntä ei oikeasti ole olemassa. Miksen osaa hänen kanssaan olla se voittaja, joka olen kaikkien muiden kanssa, ja johon olen tyytyväinen? Väännän väkisin jostain keskusteluaiheen, joka kuitenkin kuivuu kasaan siinä vaiheessa, kun huomaan kaivaneeni taas esiin huonoimman puoleni. Aivan huomaamatta. Paras olisi olla hiljaa, sillä anteeksipyyntökään ei enää auta, kun niitä on käyttänyt korttipakallisen verran.

Miksi silti ajattelen häntä aina, miksi kaipaan hänen luokseen, vaikka tiedän, että sellaista se olisi silloinkin. Tappelemme turhanpäiväisistä asioista, väittelemme, pahoitan mieleni jostain jonka itse aloitin. Hiljaista ja rauhallista olisi vain silloin, kun hän nukkuu, eikä aina silloinkaan, sillä hän väittää vastaan unissaankin, ja tyynyn toinen puoli on taas kostea.

Kaipasin häntä tänään järjettömästi, mutta sitten tapasin odottamatta sinut pitkästä aikaa. Miksi sinun kanssasi haluaisin olla vain lähellä, käpertyä viereesi ja hengittää siinä, olla ihan rauhassa? Lähdettyäsi vaatteissani olisi sinun tuoksusi, ja se riittäisi, sillä tiedän sen olevan ainoa mitä voin sinulta saada.

Runsaudenpula

Miksi pitäisi enää omistaa mitään? Vain tiedolla on oikeasti arvoa, ja jos sitä ei ole, oma vikasi ettet sitä etsi, etkä voi syyttää tilanpuutetta. Ei se ole kiinni siitä, kuinka monta kirjaa omistat. Maailma on tietoa täynnä, ja se on kaikki juuri siinä sinun edessäsi, sen kun klikkaat. Miksi pitäisi enää ostaa mitään, kun kaiken saa netistä enemmän tai vähemmän ilmaiseksi?

Haluan haalia lisää tietoa, lisää näkökulmia, lisää ajattelua, lisää tunteita, lisää vaikutteita, lisää kaikkea minkä voin sulloa päähäni kunnes en kestä enää tai valaistun. Materialismi kasvaa, mutta omalta osaltani omistaminen on yliarvostettua. Ei se minua muuta, vaikka minulla ei olisikaan sitä Audia. Vain aineettomalla on oikeasti väliä.

En muista milloin olisin halunnut viimeksi ostaa jotain. Huomasin viime viikolla vihaavani ja rakastavani ruuan ostamista. Ruoka maistuu hyvältä ja haluan maistaa kaikkea, mutta en pidä siitä, että sekin on kuluttamista. Kutsun sitä nauttimiseksi ja hemmotteluksi. Miksi söisin pahoja ruokia?

Mietin tätä materialismia aivan käytännöllisyyden kannalta. Miten helppo olisikaan siivota, kun voisin kaivaa imurin kaapista ja antaa sen liukua pitkin tyhjää lattiaa ja imeä itseensä kaiken saastan, joka on alkanut rakentaa kotiaan huoneeni nurkkiin. Tai muuttaa, kun omaisuus mahtuisi kolmeen eikä kolmeenkymmeneen pahvilaatikkoon.

En oikeasti haaveile askeesista enkä siihen edes pystyisi. Pikemminkin siitä, että tulisin toimeen mahdollisimman vähällä. Jääkaappi saisi olla aina täynnä, seinillä jotain tauluja, hyllyt täynnä kirjoja, muutama rakas huonekalu tekemässä paikasta kodin, mutta tavarasta haluaisin luopua. Liian moni tavara on yhdistänyt itsensä aineettomuuden kanssa. Kutsuvat niitä muistoiksi. Mistä sainkaan tämän kupin, paidan, muistikirjan, pelin... En näitä oikeasti tarvitse, mutta en voi heittää poiskaan.

Käyttöohje

Siivosin teini-iän tienoilla säilömiäni asioita. Siispä seuraavaksi paluu elämän alkeiskurssille, ja siihen tietoisuuteen, joka minulla oli 16-vuotiaana, kun söpöjä poikia oli aivan liikaa, maailma oli avoinna vaikka en tiennytkään minne mennä, kuuntelin vielä radiota, ja luin joka päivä lehden ennen kouluun menoa. Näillä eväillä (ja muutamalla muullakin) minusta tuli minä, johon olen oikeastaan aika tyytyväinen. Useimmiten.

• Anna ihmisille enemmän kuin he odottavat ja tee se iloisin mielin.
• Älä koskaan naura kenenkään unelmille. Ihmisillä, joilla ei ole unelmia, ei ole mitään.
• Älä tuomitse ihmisiä heidän sukulaisuutensa perusteella, tai sen elämän perusteella johon he ovat syntyneet.
  
• Muista ottaa huomioon, että suuri rakkaus ja suuret saavutukset tuovat mukanaan myös suuria riskejä.
  
• Kun häviät, älä unohda häviön antamaa opetusta.
  
• Seuraa kolmea ohjetta: Kunnioita itseäsi, kunnioita muita, ja ole vastuussa kaikista tekemisistäsi.
  
• Ota puolisoksesi henkilö, jonka kanssa on ihastuttava keskustella. Kun vanhenet, keskustelutaito tulee aina vain tärkeämmäksi.
  
• Vietä joskus aikaa yksin.
  
• Avaa mielesi muutoksille, mutta älä anna niiden muuttaa omia arvojasi.
  
• Älä kuuntele vain sitä, mitä joku sanoo. Kuuntele myös miksi he sen sanovat.
  
• Jaa tietosi. Se yltää kuolemattomuuteen.
  
• Hoida omat asiasi.
  
• Älä luota keneenkään, joka ei sulje silmiään kun suutelette.
  
• Kerran vuodessa mene paikkaan, jossa et ole aiemmin käynyt.
  
• Muista, että vaikket aina saakaan sitä, mitä haluat, se voi olla joskus ihastuttava onnenpotku.
  
• Opettele säännöt, niin opit, miten rikkoa niitä oikein.
  
• Muista, että paras suhde on sellainen, jossa rakkautesi toisia kohtaan ylittää omat vaatimuksesi heitä kohtaan.
• Arvioi menestystäsi sen mukaan, mistä sinun piti luopua saavuttaaksesi menestyksen.
  
• Elä siinä tietoisuudessa, että sinun luonteesi on sinun kohtalosi.

Ansa

Ehkä on väärin houkutella ihmisiä teellä.

Kätkeekö tee sisäänsä minut, ihmiset juovat minut, ja ruuansulatus hoitelee loput, ja seuraavalla kerralla kun soitan, he kysyvät "Kuka?"

Ennen pystyin painamaan leimani ihmisiin, vereslihaan asti, tein selväksi että olen tullut jäädäkseni. Nyt en ole saanut otetta kenenkään käsivarresta eikä kynsieni alla ole yhtään kuivunutta verta.

Talvi

Kaikkialla on valkoista. Sokaistun valkoisuudesta, ja eksyn silmät kiinni. Ei minua haittaa, eksyminen on kivaa ja jopa suotavaa. Eksymättä ei voi löytää uusia nautintoja.

Olen edelleen korkeintaan 20-vuotias. Olen mennyt, tullut, käynyt, palannut, lentänyt, laskeutunut, ja olen taas täällä, eikä mikään ole muuttunut. Olen nähnyt paljon ja oppinut paljon, mutta silti olen täällä. En valita, on kivaa olla nuori, eikä tässä paikassakaan ole mitään vikaa, paitsi... Tavallaan toivon olevani jossain muualla, vaikka siellä missä oli eilen tai viime viikolla tai vuosi sitten. Tunnetila on sama, joten oikeastaan aika sama, missä sijaitsen. Olen aikaa, olen aina ja tulen aina olemaan. Virtaan läpi muuttumattomana vaikka kävisin missä. Vai muutunko? Olisiko taas korkea aika eksyä?

Tietoisuus muutoksesta, joka tapahtuu tai ei tapahdu, ja elämästä, joka on kaikkialla, mutta jota on vaikea kuvailla ja josta on vaikea ottaa kiinni ja saada mitään tolkkua, saa minusta esiin kroonisesti huolestuneen persoonan, joka haluaisi olla oikeastaan se vapaa persoona, joka olen silloin kun en huolehdi ajasta ja paikasta, sillä huolestuneisuus ei tee hyvää kenellekään.

Varpaani jäätyvät, sillä riistokapitalismin tuottamat, vietnamilaisten lasten valmistamat tennarini - joista pidän ja koen syyllisyyttä tämän kummallisen kiintymyksen vuoksi - eivät ole mitä parhaimmat tähän säähän. Maiharini ovat kääntyneet minua vastaan, enkä voi käyttää niitä. Hyvä on, minä käännyn maihareitani vastaan. Juon teetä ja painan jalkani kiinni kuumaan patteriin.

Ylemmyydentunne

Tajuan saavuttaneeni elämässäni paljon. Olen noussut yli sen elämän, jota elin aiemmin. Muutosta on tapahtunut, ja se on ollut hyvää.

En omista rumaa nahkasohvaa, en palasista koottua kotiteatteria, en IKEAn huonekaluja. Katselin Ilta-Sanomien kamalin viihdekeskus -kilpailun kuvia, ja totesin olevani sisustuksellisesti korkealuokkainen, vaikken omistakaan designia muuten kuin astioiden muodossa.

Elämäni kiintopiste ei ole kaljan kittaaminen siellä mistä sitä halvimmalla saa, vaan käytin tänäänkin suuren osan ruokabudjetistani irlantilaiseen päärynäsiideriin (3,69€/0.33l). Ihanan kallista.

Vaikea selittää, mutta tuntuu että olen noussut likaisesta junttimaailmasta ja yhteensopimattomista roinista kootusta opiskelijaboksista oikeasti siistiin, korkealaatuiseen, itseni näköiseen, maailmaa nähneeseen ja tyylikkääseen elämään. Olen kehittänyt kalliin maun, joka tosin pätee tällä hetkellä vain ruokaan ja juomaan, sillä muuhun ei ole varaa. Huomasin voivani kutsua itseäni snobiksi. Tykkään olla snobi. Elämässä pitää olla pieniä nautintoja.

Olen oikeastaan pärjännyt aika hyvin.

Elämä

Tajuan olevani tuskaisen tietoinen omasta kuolevaisuudestani. Olen ollut tietoinen siitä jo kauan. Minulla on vain yksi elämä, ja vaikka tekisin mitä, kuolen. Tämän yhden elämän aikana pitäisi ehtiä tai pystyä tekemään kaikki mitä haluaa, mutta en tiedä vielä mitä haluan tai mihin kykenen, ja tuntuu että tuhlaan aikaa miettimällä kykyjäni ja niiden puutetta. Miksen ole ahkerampi? Miksen vain tee sitä mitä haluan? Miksi istun tässä?

Suunnaton syyllisyys painaa, kun vietän päivät tehden jotain, minkä naamioin itsetutkiskeluksi. Enkö parhaiten oppisi jos vain... tekisin? Menisin? Kokeilisin? Karkaisin?

Elämässäni ei ole mitään vikaa juuri nyt, mutta silti olen koko ajan tyytymätön. Haluan suunnitella ja rakentaa talon, kirjoittaa kirjan, löytää parannuksen AIDSiin, ratkaista energiaongelman, aiheuttaa vallankumouksen, JÄTTÄÄ JÄLKENI. Haluan todistaa, että olin täällä. Pelkään sitä, että häviän eikä kukaan muista tai tiedä, että MINÄ elin. Olisi varmaan pitänyt alkaa poliitikoksi jo yläasteiässä, tai ainakin jättää se irkkaaminen väliin lukiossa.

Ja toisaalta, kun mietin, mitä haluan saavuttaa ennen kuolemaani, tajuan oikeastaan olevani ihan hyvin matkalla siihen tavoitteeseen. Asua ulkomailla, kirjoittaa, rakentaa talon, juoda teetä, rakastaa. Tällä hetkellä olen liian nuori rakentamaan taloa tai kirjoittamaan mitään julkaisukelpoista, joten pitää keskittyä muihin asioihin ja kasvaa ihmisenä että olisi oikeasti sanottavaakin.

En vieläkään ymmärrä, miksi luen tätä alaa, mutta ei siitä haittaakaan ole ollut tähän mennessä. Haitat alkanevat valmistumisen jälkeen. Tuhlasinko parhaat vuoteni opiskellen jotain hyödytöntä, jolla en tule saamaan töitä, sillä päädyn joka tapauksessa tekemään jotain aivan muuta...

Haluan teetä.

Yllätys

Odottamaton tapahtuma poistaa pohjan kaikelta, ja jään hihittämään valoon, istun maassa kuin lapsi lelujensa keskellä, enkä voi mitään sille, että naurattaa, vaikka leluni menivät rikki. Tosiaan, olen viaton lapsi, sokea muille kuin omille haluilleni ja päämäärilleni. Toisten ihmisten asiat eivät minua oikeasti kiinnosta, ja osaan jättää ne huomiotta, vaikka havainnoimalla pelastaisin monta tilannetta ja luultavasti oman elämänikin.

Ei pidä ajatella liikaa, eikä liian vähän. Ei pidä tuntea liikaa, eikä liian vähän. Pitää oppia tekemään kaikkea juuri oikea määrä. Jos teet liian vähän, olet laiska ja tyhmä, jos teet liikaa, olet ahkera ja tyhmä. Keskitiellä ei ole typeryyttä.

Utelias

Onko ikä tuonut mukanaan pelon, estoja, jotain määrittelemätöntä, mikä kiskoo sanat takaisin kurkkuun ja tappaa ruumiinkielen juuri silloin kun sitä haluaisi käyttää? Onko minusta tullut ujo, saamaton, vai olenko vain oppinut hillitsemään itseni, vaikka juuri nyt en oikeastaan haluaisi?

En malta odottaa lauantaita, enkä mitään muutakaan päivää. Haluan tavata sinut nyt. Haluan jutella, tutustua, leikitellä, miksen osaa leikitellä? Keskustelu sinun kanssasi ei ole kiusoittelevaa, vaan älykästä ja kypsää, ilman typeriä hakkailevia sivujuonteita, mitä on aina ollut, mutta ei nyt, ja ihmettelen, missä ne ovat, sillä niillä voisin ilmaista sen, mitä älykäs keskustelu ei voi. Tavallaan olen iloinen, että saat minusta irti parhaat puoleni, etkä sitä, joka tunkee esiin väkisinkin, haluamatta, mutta se puoli saa kaiken. Pelkään, että nykyinen hillitty puoleni ei heijasta charmiani, halujani tai persoonaani. Miksi sinä muutat minut?

Olen avuton ja levoton, haluan haluan haluan. Mikset ole jo minun?

Lähestymisyritys

Uusi, nuori, hurmaava, vastustamaton, platoninen, älykäs, mielenkiintoinen. Haluan puhua kanssasi joka päivä, juoda teetä, vaihtaa ajatuksia, tutustua sinuun. Miksen saa vain kysyttyä, haluatko juoda teetä kanssani, miksi sanat jäävät puolitiehen? Miksen osaa katseellani kertoa, että haluan juoda teetä sinun kanssasi?

Jähmetyn tavalla, jota en tiennyt olevan enää olemassakaan, kuin teinityttö. Se minä, joka nousi voittajana, ei osaa tehdä mitään, mitä kärsivä minä osaa.

Pidät kissoista, meillä on melkein sama syntymäpäivä, haluan, haluan, haluan. Ehdottomasti kiinnostaa.

Tarvitsen uuden tuttavuuden, valitsen sinut. Miksen osaa sanoa sitä sinulle?

Tuletko joskus teelle?

Ja mikseivät ihmiset enää vaihda puhelinnumeroitakaan?

Loppu

Maailma lakkasi olemasta. Se laajeni ja laajeni, kunnes yhtäkkiä puristui kasaan ympärilleni, jättäen vain hieman tilaa hengittää, ja lopulta painoi keuhkoni kasaan, enkä tuntenut enää mitään.

Tiedän, että tässä jossain on aukko, josta pääsee vapauteen. Tiedän, että se aukko on silmieni edessä, ja katson siitä koko ajan läpi, mutten tajua mikä se on. Tiedän, että minun täytyy löytää se, ja löytää itseni uudestaan. Olen vihreiden lankojen verkossa, joka kiristyy yhä tiukemmalle mitä kauemmin minulla menee aikaa löytää tie ulos.

Hän pudottaa minut tielle kuin roskan, ja kierin ojaan, uppoan mutaan. En jaksa hengittää, ja muta paleltaa paljasta ihoani. Nousen vaivoin seisomaan. Seison ojassa, ja puut selkäni takana ovat äänetön armeija, joka huutaa nimeäni. Kuulen niiden huminan kuin sotarumpujen äänet. Seison tienpientareella. Olen alaston, olen uupunut, olen tyhjä, mutta olen syntynyt voittamaan.

Maailma

Palaan. Hitaasti, mutta paluu se on hidaskin paluu.

Tällä hetkellä maailma on liian suuri, liian pyöreä, meret liian suuria. On hyvä, että on kaukaisia paikkoja, sillä haluaisin käydä niissä kaikissa, mutta juuri nyt paikkojen kaukaisuus repii kaiken pois minusta.

Aiemmin esteet olivat vain 300 kilometrin pituisia. Sitten avasin silmäni ja sain uusia vaikeuksia. Vaikka ei ole oikein puhua vaikeuksista, sillä olen saanut niin paljon. Sain paljon ja otin vastaan, ja nyt kun minulle ei enää anneta, pitäisi keskittyä liikkumaan eteenpäin, mutta en voi.

Eikö se sade piiskaa sinuakin?

Olen yksin ja maailma ympäröi minut. Olen aina ja kaikkialla, mutta silti olen yksin, eikä kukaan oikeasti tiedä. Haluan vain sinut vierelleni. Haluan tehdä sinulle ruokaa, pitää huolta, pestä selkäsi. Haluan juoda teetä tai viiniä tai kaakaota ja nauraa typerille jutuillesi, sillä ne juuri ovat niitä hyviä juttuja.

Etkö sinäkin haluaisi kupin teetä?