Monet tahot ovat hämmentäneet minua ja saaneet maailman tuntumaan paikalta, joka on täynnä toivoa.
Tärkeimpänä näistä vihdoin vihreän valon saaminen työrintamalla. Muutto toiselle paikkakunnalle seuraa, mutta olen valmis lähtemään.
Voinko väittää olevani onnellinen D:n kanssa? Olinko koskaan oikeasti? Kaikki se, mistä iloitsin jokin aika sitten, on kadonnut, kun olen tajunnut erilaisuutemme olevan liikaa. Se on vääränlaista. Ei sellaista uteliaisuutta tuottavaa, vaan entistä luotaantyöntävämpää. Minua ei vain kiinnosta. Syy lienee siinä, ettei minun enää tarvitse etsiä tietoa ja voittaa, sillä hän tarjoaa kaiken valmiina. Minun ei tarvitse enää taistella ja valloittaa, sillä hän on jo alamaiseni ja tottelee käskyjäni.
Tämä on tylsää.
Emme riitele, tappele, ole oikeasti eri mieltä, enkä minä jaksa välittää, vaikka hän olisikin eri mieltä. En aisti tunnetta välillämme. En sellaista kipinöivää ja voimaa antavaa. Meitä ei pidä yhdessä oikeastaan mikään. Ja minä lähden, ja ajattelin lähteä myös sillä toisella tavalla. Haaveilen kaikesta muusta, ja tajuan, ettei D:llä ole sijaa unelmissani. En vaan osaa yhdistää häntä mihinkään.
Nyt kun lähtö alkaa olla ajankohtainen, huomaan kaiken sen, mistä joudun luopumaan. Tytöt, pojat, yökerhot. Yhteiset illanvietot, satunnaiset tapaamiset kahvilassa, JJ:n pitkät sääret ja vahvat käsivarret. Ehkä on oikein luovuttaa nyt.
Sen sijaan yllättävä taho tekee paluun. En ollut kuullut N:stä mitään lähes viiteen vuoteen, ja yhtäkkiä löysin postilaatikostani viestin häneltä. Maaginen kevät vuosia sitten tekee paluun alitajuntaani, ja kaipaan taas jotain, mikä on aina ollut jossain takaraivossa odottamassa. En osannut odottaa tätä, mutta katson innolla mitä tapahtuu.
Nostalgia on lämmin aalto.
Haluan herätä kahvin tuoksuun ja hiljaiseen musiikkiin. Haluan sen hiljaisen ymmärryksen, että näin on hyvä olla. Haluan yhteisen tavoitteen. Haluan haaveet takaisin.
Kaiken sen järjettömän, mikä tuntui oikealta. Sen voiman ja hulluuden ja ennen kaikkea tunteen. R:n kanssa koko maailma oli meitä vastaan, mutta silti tunsin voimakkaammin kuin koskaan. Hän ei uskonut, kun sanoin nauttineeni jopa tappeluistamme. Silloin ainakin tunsin jotain.
Jostain muistuu mieleen myös T, ja lähinnä se, miten olen onnistunut elämään ilman häntä verrattuna siihen, miten hänen läsnäolostaan lumouduin. En oikeastaan ole ajatellut häntä lainkaan. Ehkä niin on ihan hyvä.
Tärkeimpänä näistä vihdoin vihreän valon saaminen työrintamalla. Muutto toiselle paikkakunnalle seuraa, mutta olen valmis lähtemään.
Voinko väittää olevani onnellinen D:n kanssa? Olinko koskaan oikeasti? Kaikki se, mistä iloitsin jokin aika sitten, on kadonnut, kun olen tajunnut erilaisuutemme olevan liikaa. Se on vääränlaista. Ei sellaista uteliaisuutta tuottavaa, vaan entistä luotaantyöntävämpää. Minua ei vain kiinnosta. Syy lienee siinä, ettei minun enää tarvitse etsiä tietoa ja voittaa, sillä hän tarjoaa kaiken valmiina. Minun ei tarvitse enää taistella ja valloittaa, sillä hän on jo alamaiseni ja tottelee käskyjäni.
Tämä on tylsää.
Emme riitele, tappele, ole oikeasti eri mieltä, enkä minä jaksa välittää, vaikka hän olisikin eri mieltä. En aisti tunnetta välillämme. En sellaista kipinöivää ja voimaa antavaa. Meitä ei pidä yhdessä oikeastaan mikään. Ja minä lähden, ja ajattelin lähteä myös sillä toisella tavalla. Haaveilen kaikesta muusta, ja tajuan, ettei D:llä ole sijaa unelmissani. En vaan osaa yhdistää häntä mihinkään.
Nyt kun lähtö alkaa olla ajankohtainen, huomaan kaiken sen, mistä joudun luopumaan. Tytöt, pojat, yökerhot. Yhteiset illanvietot, satunnaiset tapaamiset kahvilassa, JJ:n pitkät sääret ja vahvat käsivarret. Ehkä on oikein luovuttaa nyt.
Sen sijaan yllättävä taho tekee paluun. En ollut kuullut N:stä mitään lähes viiteen vuoteen, ja yhtäkkiä löysin postilaatikostani viestin häneltä. Maaginen kevät vuosia sitten tekee paluun alitajuntaani, ja kaipaan taas jotain, mikä on aina ollut jossain takaraivossa odottamassa. En osannut odottaa tätä, mutta katson innolla mitä tapahtuu.
Nostalgia on lämmin aalto.
Haluan herätä kahvin tuoksuun ja hiljaiseen musiikkiin. Haluan sen hiljaisen ymmärryksen, että näin on hyvä olla. Haluan yhteisen tavoitteen. Haluan haaveet takaisin.
Kaiken sen järjettömän, mikä tuntui oikealta. Sen voiman ja hulluuden ja ennen kaikkea tunteen. R:n kanssa koko maailma oli meitä vastaan, mutta silti tunsin voimakkaammin kuin koskaan. Hän ei uskonut, kun sanoin nauttineeni jopa tappeluistamme. Silloin ainakin tunsin jotain.
Jostain muistuu mieleen myös T, ja lähinnä se, miten olen onnistunut elämään ilman häntä verrattuna siihen, miten hänen läsnäolostaan lumouduin. En oikeastaan ole ajatellut häntä lainkaan. Ehkä niin on ihan hyvä.
