Loppu

Maailma lakkasi olemasta. Se laajeni ja laajeni, kunnes yhtäkkiä puristui kasaan ympärilleni, jättäen vain hieman tilaa hengittää, ja lopulta painoi keuhkoni kasaan, enkä tuntenut enää mitään.

Tiedän, että tässä jossain on aukko, josta pääsee vapauteen. Tiedän, että se aukko on silmieni edessä, ja katson siitä koko ajan läpi, mutten tajua mikä se on. Tiedän, että minun täytyy löytää se, ja löytää itseni uudestaan. Olen vihreiden lankojen verkossa, joka kiristyy yhä tiukemmalle mitä kauemmin minulla menee aikaa löytää tie ulos.

Hän pudottaa minut tielle kuin roskan, ja kierin ojaan, uppoan mutaan. En jaksa hengittää, ja muta paleltaa paljasta ihoani. Nousen vaivoin seisomaan. Seison ojassa, ja puut selkäni takana ovat äänetön armeija, joka huutaa nimeäni. Kuulen niiden huminan kuin sotarumpujen äänet. Seison tienpientareella. Olen alaston, olen uupunut, olen tyhjä, mutta olen syntynyt voittamaan.

Maailma

Palaan. Hitaasti, mutta paluu se on hidaskin paluu.

Tällä hetkellä maailma on liian suuri, liian pyöreä, meret liian suuria. On hyvä, että on kaukaisia paikkoja, sillä haluaisin käydä niissä kaikissa, mutta juuri nyt paikkojen kaukaisuus repii kaiken pois minusta.

Aiemmin esteet olivat vain 300 kilometrin pituisia. Sitten avasin silmäni ja sain uusia vaikeuksia. Vaikka ei ole oikein puhua vaikeuksista, sillä olen saanut niin paljon. Sain paljon ja otin vastaan, ja nyt kun minulle ei enää anneta, pitäisi keskittyä liikkumaan eteenpäin, mutta en voi.

Eikö se sade piiskaa sinuakin?

Olen yksin ja maailma ympäröi minut. Olen aina ja kaikkialla, mutta silti olen yksin, eikä kukaan oikeasti tiedä. Haluan vain sinut vierelleni. Haluan tehdä sinulle ruokaa, pitää huolta, pestä selkäsi. Haluan juoda teetä tai viiniä tai kaakaota ja nauraa typerille jutuillesi, sillä ne juuri ovat niitä hyviä juttuja.

Etkö sinäkin haluaisi kupin teetä?