Kuoppa

En osaa lopettaa. Nauramista, syömistä, itkemistä, surullisuutta, yrittämistä, huolehtimista, rakastamista, kaipaamista, syömistä, juomista, kirjoittamista, ajattelemista, stressaamista, toivomista. Pysähtyminen ei kuulu sanavarastooni. En pysty käskemään itseäni lopettamaan.

Tiedän, että olisi helpompaa jos osaisi irtaantua, unohtaa hetkeksi ja vain odottaa seuraavaa aaltoa, mutta olen jäänyt kiikkiin, olen myrskyn silmässä ja mihin suuntaan lähdenkin, repii tuuli minut palasiksi, sillä taistelen vastaan enkä osaa mukautua. Jos antaisin itseni tuulen vietäväksi enkä ajattelulla, huolehtimisella ja unettomilla öillä estäisi itseäni kehittymästä, voisin päästä eteenpäin nopeammin ja olisin jo siellä minne haluan mennä.

Olen aina ollut eksistentialisti ja epäilijä. Olen epäillyt itseäni ja muita, nyt epäilen myös todellisuutta ja sitä, mitä pitäisi olla ja tietää ja haluta. Kelpaan itselleni tällaisena, mutta samalla pelkään hyväksyä vajaavaisuuteni. Olen valmis tyytymään siihen mitä saan, mutta saisin nyt edes jotain!

Pelkään, että menetän D:n jos näytän hänelle jatkuvasti levottoman ja tyytymättömän puoleni. Haluan olla hänelle säkenöivä, rohkea ja erilainen, ja pelkään etten enää osaa.

Haluan tämän mustan pilven väistyvän. Haluan eteenpäin. Haluan eteenpäin.

Toki voisin hyvällä omallatunnolla ottaa rennosti, mutta en osaa olla tekemättä mitään. Kahden tunnin joutenolon jälkeen iskee levottomuus ja syyllisyys siitä, etten ole edistänyt tulevaisuuttani.

Miksi ajattelen ajan olevan rajallista? Miksi minulla on koko ajan kiire jonnekin?

Määritelmä

solipsismi fil käsitys, jonka mukaan vain tajuava minä on olemassa, ja kaikki "todellisuus" on sen kuvittelemaa

Tajuttuani tämän en tajunnut enää mitään.

Olen pitänyt kaikkea epätodellisena jo vuosia. Joinain aikoina enemmän, joinain vähemmän. Kaikki alkoi siitä, kun aloin miettiä, olisiko todellisuus jonkun toisen rakentama minua varten. Aivan kuten Truman Show'ssa. Aloin epäillä ihmisten motiiveja, yhteiskunnan rakenteita ja kaupungin katuja. Aloin epäillä kaiken oikeutta.

Palasin hetkeksi normaaliin todellisuuteen, mutta sitten putosin taas. Eikö todellisuus olekaan olemassa? Eskapisti kokee helpotuksen, kun hän ei enää pakenekaan mitään. Todellisuuspakoilu on kaunista, mutta jos todellisuus käsitteenä muuttuu abstraktiksi pilveksi, joka liikuskelee silmien takana, ei siltä voi enää paeta. Ei voi paeta sitä mitä ei ole.

Solipsismin käsitteen tarjosi sivulauseessa Joyce Carol Oatesin Kalliita ihmisiä, joka tarjosi myös muita filosofisia oivalluksia, kuten sen, että taide on satunnaista. Oi kuinka tämä tekeekään elämästä järjetöntä ja samalla upeaa! Elämme maailmassa, jossa arvostamme maasta taivaisiin jonkun satunnaisen ihmisen satunnaista teosta tajuamatta, että neron lahjakkuus on oikeastaan satunnaisuuden satunnaisuutta.

Millään ei ole oikeasti mieltä tai järkeä. Jos kaikki on oikeastaan sattumaa ja siten yhdentekevää, onko yhdentekevää ja sattumanvaraista ja siten oudon maagista ja nerokasta hylätä kaikki ja siirtyä tarkastelemaan maailmaa sivusta? Onko sitten aivan sama jos vain istun kotona ja luen kirjoja, jotka syöttävät lisää termistöä, joka saa minut menettämään uskoni ihmisyyteen?

Arosusi sai minut tuntemaan yksinäisyydenkaipuuni ja eksentrisyyteni oikeutetuksi ja lähes normaaliksi, saiko solipsismin käsitteen tuoma valaistuminen aikaan siirtymisen jollekin toiselle, todellisuudesta aiempaa irrallisemmalle tasolle?

Mitä pahaa siinä on?

Arosusi

En osaa arvostaa itseäni sen perusteella, mitä osaan ja mitä olen kokenut. Sen sijaan huomioni keskittyy niihin vajaavaisuuksiin, joille olen kykenemätön tekemään mitään. Kykenisin jos haluaisin, mutta en halua pakottaa itseäni siihen.

En näe itseäni voittajana, en lähes valmiina maisterina, en lähes kolmikielisenä yleisnerona, en kansainvälisenä osaajana. Olen outolintu. Ehkei pitäisi olla.

Olen taistellut muotteja vastaan, mutta nyt tunnen syyllisyyttä kun en sovi sellaiseen. Olisi sopivaa asettua pysyvään muotoon vähäksi aikaa, rauhoittua ennen seuraavaa kapinaa. Sellainen nimittäin seuraa, sillä tulen pyristelemään vapaaksi siitä arkipäivästä, johon yhteiskunta minut haluaa asettaa. Haluan vaan hetkeksi levähtää, kokeilla olisiko minusta siihen. Ainakin sen jälkeen voisin sanoa kokeneeni. Voisin sanoa olleeni jotain hyödyllistä, enkä olisi enää ajelehtiva hylkiö. Ainakin sen jälkeen minulla olisi perusteita ulkopuolisuudelleni.

Järjestys

Putoan putoan putoan putoan

Putoan vaakasuoraan pimeyteen, maailman yön ja päivän halki, kiidän veden pinnan yllä merilintujen kanssa, ja aurinko leikkii aalloilla. Pääsen perille, taas seuraavalle asemalle, taas seuraavaan aikaan. Huomaan hukanneeni kenkäni. Jätinkö ne maailman toiselle puolelle, vai matkasinko paljasjaloin?

Asuntoni on hämärä ja harmaa. Nurkassa istuu JJ, hänellä on hehkuvan punainen tukka, ja hän katsoo suurilla silmillään suoraan minuun. VL kiskoo oven auki, enkä saa sitä enää kiinni. Elämäni on auki kenelle tahansa, enkä pysty pitämään sitä suljettuna.

Herään. Vietän koko päivän odottavassa horkassa. Järjestän kaiken uudestaan, siirrän, käännän ja muutan. Jossain vaiheessa meinaan pökertyä ja muistan vihdoin syödä.

Odotan D:tä. Haluan unohtaa, haluan eteenpäin, haluan jotain todellista.

Varjot

Tunnen itseni tyhmäksi, kuten on tapana tajutessaan miten on tuhlannut energiaansa johonkin hyödyttömään, mikä tulee hävettämään jälkeenpäin. Saavuttamattomien ihmisten kaipaaminen tuntuu hölmöltä ja turhanpäiväiseltä nyt, kun ongelmat ratkesivat odottamattomalla tavalla yhdessä hetkessä. Taistelin väärää taistelua, olin valmis uhraamaan itseni jonkun arvottoman vuoksi.

Tyhmyys.

Siitä pitäisi oppia. Mutta mistä olisin osannut arvata kaiken muuttuvan näin? Mistä olisin voinut tietää, että onnellisuus odotti minua aivan vastakkaisessa suunnassa?

Menneisyyttään ei pääse pakoon. Se seuraa aina. Se loukkaa minua, sillä haluaisin olla puhdas ja tyhjä, jotta sinä voisit täyttää minut. Minussa on liikaa. Olen nähnyt liikaa, kokenut liikaa, enkä pääse sitä pakoon. En halua sillä saada sinua surulliseksi. Ei pitäisi hävetä, sillä eihän sille mitään voi, että olen elänyt ennen sinua.

En ajattele elämää sarjana muutoksia. Ajattelen muutokset uudelleensyntymisinä. Joskus unohdan, ettei menneisyys katoa mihinkään vaikka itse muuttuisinkin.

Isänpäivä

Sunnuntait ovat muuttuneet kiireisiksi päiviksi. Rästitöiden lisäksi niihin tungetaan tapaamiset sukulaisten kanssa, ja joudun heittämään D:n ulos ilman aamupalaa. Hänen lähtönsä raapaisee sisintäni, sillä en haluaisi olla hänestä erossa hetkeäkään.

Lounas sukulaisten kanssa olisi mukava, jos äiti ei olisi paikalla. Todellisuudesta irtaantumista vauhdittava olutlasillinen liikuskelee jo hyvän maun ja sietokykyni rajoilla. Odotan koko ajan sitä päivää, että näen hänet taas normaalina ihmisenä, enkä hairahtaneena häpeäpilkkuna. Milloin romahdus tapahtui? Ja missä vaiheessa itse aloin erkaantua perheestäni ja menetin haluni ymmärtää?

Olen vakavasti harkitsemassa jatko-opintoja. Tiedän, ettei humanistisen alan tutkimustyöllä saa osakseen muuta kuin päänsärkyä ja merkityksetöntä paperinpyöritystä, mutta egoni käskee tähtäämään korkealle. Sitä korkeammalle en pysty tähtäämään, vaikken tiedä mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi olisi.

Tiedän mitä etsin sitten kun löydän sen.

Marraskuu

Olen oma itseni, kiusoittelen D:tä. Hän pitää kuolemankaipuuni poissa. Maailmaamme ei mahdu ketään muuta, ja haluaisin näin olevan aina.

Kotona ulkoilutan yksisilmäistä kissaa, ja äiti puhuu hautajaisista.

Huolenaiheeni ovat kutistuneet siihen, tuleeko minusta koskaan mitään. Mahdollisuuksia on, mutta tuntuu etten ole kuitenkaan vielä valmis mihinkään.

Kontrasti

Näin tänään JJ:tä ja K:ta pitkästä aikaa. Kumpikin hymyilevät hurmaavasti ja ovat astetta säihkyvämpiä kuin D, joka istuu vieressäni.

Kun olemme kahden, unohdan muut ja keskityn vain D:hen, sillä hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä.