En osaa lopettaa. Nauramista, syömistä, itkemistä, surullisuutta, yrittämistä, huolehtimista, rakastamista, kaipaamista, syömistä, juomista, kirjoittamista, ajattelemista, stressaamista, toivomista. Pysähtyminen ei kuulu sanavarastooni. En pysty käskemään itseäni lopettamaan.
Tiedän, että olisi helpompaa jos osaisi irtaantua, unohtaa hetkeksi ja vain odottaa seuraavaa aaltoa, mutta olen jäänyt kiikkiin, olen myrskyn silmässä ja mihin suuntaan lähdenkin, repii tuuli minut palasiksi, sillä taistelen vastaan enkä osaa mukautua. Jos antaisin itseni tuulen vietäväksi enkä ajattelulla, huolehtimisella ja unettomilla öillä estäisi itseäni kehittymästä, voisin päästä eteenpäin nopeammin ja olisin jo siellä minne haluan mennä.
Olen aina ollut eksistentialisti ja epäilijä. Olen epäillyt itseäni ja muita, nyt epäilen myös todellisuutta ja sitä, mitä pitäisi olla ja tietää ja haluta. Kelpaan itselleni tällaisena, mutta samalla pelkään hyväksyä vajaavaisuuteni. Olen valmis tyytymään siihen mitä saan, mutta saisin nyt edes jotain!
Pelkään, että menetän D:n jos näytän hänelle jatkuvasti levottoman ja tyytymättömän puoleni. Haluan olla hänelle säkenöivä, rohkea ja erilainen, ja pelkään etten enää osaa.
Haluan tämän mustan pilven väistyvän. Haluan eteenpäin. Haluan eteenpäin.
Toki voisin hyvällä omallatunnolla ottaa rennosti, mutta en osaa olla tekemättä mitään. Kahden tunnin joutenolon jälkeen iskee levottomuus ja syyllisyys siitä, etten ole edistänyt tulevaisuuttani.
Miksi ajattelen ajan olevan rajallista? Miksi minulla on koko ajan kiire jonnekin?
Tiedän, että olisi helpompaa jos osaisi irtaantua, unohtaa hetkeksi ja vain odottaa seuraavaa aaltoa, mutta olen jäänyt kiikkiin, olen myrskyn silmässä ja mihin suuntaan lähdenkin, repii tuuli minut palasiksi, sillä taistelen vastaan enkä osaa mukautua. Jos antaisin itseni tuulen vietäväksi enkä ajattelulla, huolehtimisella ja unettomilla öillä estäisi itseäni kehittymästä, voisin päästä eteenpäin nopeammin ja olisin jo siellä minne haluan mennä.
Olen aina ollut eksistentialisti ja epäilijä. Olen epäillyt itseäni ja muita, nyt epäilen myös todellisuutta ja sitä, mitä pitäisi olla ja tietää ja haluta. Kelpaan itselleni tällaisena, mutta samalla pelkään hyväksyä vajaavaisuuteni. Olen valmis tyytymään siihen mitä saan, mutta saisin nyt edes jotain!
Pelkään, että menetän D:n jos näytän hänelle jatkuvasti levottoman ja tyytymättömän puoleni. Haluan olla hänelle säkenöivä, rohkea ja erilainen, ja pelkään etten enää osaa.
Haluan tämän mustan pilven väistyvän. Haluan eteenpäin. Haluan eteenpäin.
Toki voisin hyvällä omallatunnolla ottaa rennosti, mutta en osaa olla tekemättä mitään. Kahden tunnin joutenolon jälkeen iskee levottomuus ja syyllisyys siitä, etten ole edistänyt tulevaisuuttani.
Miksi ajattelen ajan olevan rajallista? Miksi minulla on koko ajan kiire jonnekin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti