Olen leijunut ajassa ja tilassa. Olen nukkunut myöhään, ollut myöhässä tapaamisista, keskittynyt vain itseeni ja D:hen. Olen lukenut ja sivistänyt itseäni. Jutellut D:n kanssa pitkään yöhön ja hieman aamuunkin.
Olen onnellinen, eikä mieltäni ole painanut mikään ainakaan 25 tuntiin. Olisiko elämä voinut olla aina tällaista?
Tunnen olevani valmiimpi, kestävämpi ja parempi kuin aiemmin. Kuolemankaipuuni on suurimmaksi osaksi poissa. Haluan eteenpäin, mutta juuri nyt sinne ei ole kiire.
Huomaan, että tässä suvantovaiheessa minulla ei ole mitään sanottavaa. Surusta ja ahdistuksesta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tässä leijuvan rennossa tunteessa juuri ennen hyppyä on jotain liian kevyttä, mikä ei tartu paperiin.
Olen onnellinen, eikä mieltäni ole painanut mikään ainakaan 25 tuntiin. Olisiko elämä voinut olla aina tällaista?
Tunnen olevani valmiimpi, kestävämpi ja parempi kuin aiemmin. Kuolemankaipuuni on suurimmaksi osaksi poissa. Haluan eteenpäin, mutta juuri nyt sinne ei ole kiire.
Huomaan, että tässä suvantovaiheessa minulla ei ole mitään sanottavaa. Surusta ja ahdistuksesta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tässä leijuvan rennossa tunteessa juuri ennen hyppyä on jotain liian kevyttä, mikä ei tartu paperiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti