Herääminen

Tajuan, että kohtaloni oli sinetöity jo vuonna 2002. Minusta ei koskaan tulisi sitä, mistä unelmoin koko lapsuuteni ja teini-ikäni. Miksi? Oman laiskuuteni vuoksi. Sitä virhettä ei voi enää korjata, sillä en ole kuitenkaan valmis saati soveltuva siihen.

Mistä on kyse?

Alanvalinnasta. Halusin opiskelemaan erästä alaa. Unelmoin siitä päivin ja öin. Ainoa asia maailmassa, mistä olin siihen aikaan kiinnostunut. Sitten toinen asia, harrastus, ajoi unelmani eteen tehdyn työn yli, ja kehitykseni ja menestykseni pysähtyi kuin seinään. Matemaattiset aineet eivät jaksaneet enää kiinnostaa, vaikka tiesin, että ilman niitä en tule pääsemään opiskelemaan sitä, mitä oikeasti halusin. Annoin silti periksi. Nyt kadun. Kadun sitä enemmän kuin mitään muuta.

Ei siitä olisi haittaakaan ollut, jos olisi tehnyt vähän enemmän töitä, verenmaku suussa laskenut integraaleja ja derivaattoja. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Yritin jopa uudestaan pääsyä taiteellis-teknilliselle alalle. Tällä kertaa ympäristön paine sai lopettamaan. Luokkakaverien juttujen taso ei innostanut, joten en jaksanut käydä koulussa.

Lopulta päädyin lukemaan kolmatta-neljättä vaihtoehtoa unelmatyölistallani, ja huomaan nyt, että näiden viiden vuoden aikana en ole oikeastaan oppinut mitään, mistä olisi hyötyä työllistymisen kannalta. En jaksa edes lukea tenttikirjoja kunnolla, sillä tiedän, etten tule tarvitsemaan niissä kuvailtuja teorioita missään. Kukaan ei tule tarvitsemaan niitä missään.

En ole taiteellinen, en teknillinen, en käytännöllinen.

Haluaisin olla.

Miksi olen tässä? Miksen ole taiteellis-teknillisellä alalla? Tai edes taiteellisella? Miksi en edes yritä? Valmistun kohta humanistiselle alalle, enkä tee oikeastaan mitään tutkinnollani, sillä työtä varten hankkimani taidot ovat tulleet luentojen ulkopuolelta.

Ai mitä työtä?

Miksen ole jo luomassa jotain uutta?

Kevätsiivous

Jonkinlaista muutosta on ilmassa.

Tosin lähiaikoina unissani ovat seikkailleet sekä N että R, eivätkä he ole yllättävällä läsnäolollaan tehneet oloani yhtään paremmaksi, sillä aamulla huomaan olevani yksin, ja he ovat jossain jatkamassa elämäänsä.

Löysin taas pitkästä aikaa sen tekstin. Sen, jonka vaikutuksesta tunnen olevani yhä diletantti aivan kaikessa, koska hän ilmaisi asian paljon paremmin. Toisaalta se teksti on elämänohjeeni ja pyhä kirjani, mutta onko se nyt hieman säälittävää pitää toisen tekstiä esikuvana...

Havaitsen myös olevani pakko-oireinen. Huomaamattani olen tottunut siihen, että siivoan huoneeni noin viisi kertaa viikossa, ja hermostun, jos kuppi jää pöydälle, eikä löydä tietänsä tiskialtaaseen. Lapsena vanhempani menettivät toivonsa minun suhteeni, sillä en koskaan siivonnut. Nyt haluan vain... elää järjestyksessä. Tuntuu, että huoneeni on ainoa asia, jota pystyn kontrolloimaan samalla kun muu elämä kaatuu päälle tai karkaa käsistäni juuri kun olen tarraamassa kiinni. Ei ole liian neuroottista siivota koko ajan? Ei ole liian neuroottista jäädä siivoamaan sen sijaan että lähtisi kavereiden kanssa ulos? Vaikkakin, kyllä minä olutta juon mieluummin kuin siivoan, mutta tämä häiritsee minua hieman. Onhan se kiva, että on siistiä, mutta vähempikin riittäisi. Unelmani olisi omistaa vähemmän, niin olisi vähemmän siivottavaa. Muistoja, muistoja, miksi pitää olla muistoja tavaroista ja niitä antaneista ihmisistä? Hyvä on, muistot ovat kivoja kyllä. Materialismi on pahasta. Tavarat ahdistavat minua. En halua, että kaapit ovat täynnä luurankoja ja laatikoita ja ties mitä. Haluan siisteyttä, järjestystä, selkeyttä.

Tapanko siivoamalla elämän?

Dramatis personae

Loin tunnisteita. Lähinnä itseni iloksi, sillä on rasittavaa kirjoittaa aina "hän" "hän" "hän", kun samassa lauseessa haluaa viitata useampaan henkilöön.

N lähti aikoja sitten.

R lähti viime syksynä. Ikävöin häntä puoli vuotta. Ehkä vieläkin.

J ei ole lähtenyt mihinkään, paitsi töihin parinsadan kilometrin päähän, ja suurin ero on, etten voi tarvittaessa mennä pelaamaan Carcassonnea ja hankkimaan vaatteisiini rauhoittavaa tuoksua.

S ei lähtenyt, vaan minä lähdin, vaikka olisin halunnut jäädä. Palaan kyllä takaisin, mutta en ole varma, onko hän siellä enää.

T muutti naapuriini, mutta lähtee ensi kuussa, enkä tiedä miten kestän sen.

Käytin tilaisuuteni ja kerroin T:lle kaiken, vaikken tiedä oliko se edes totta. Hän silti sanoi ei, mikä oli odotettavissa. Sen jälkeen kaikki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja kohta hänkin lähtee, ja minä jään yksin.

Niin kuin R:n kanssa kävi minun lähtiessäni, ja S:n kanssa, vaikka oikeasti lähtijä oli kummallakin kerralla minä, sillä minä nousin koneeseen. Muistan vieläkin S:n unisen äänen puhelimessa sinä aamuna, ja tiedän, että vaatii liikaa saada kaikki takaisin, eikä se kuitenkaan välttämättä olisi sen arvoista. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Haluaisin kuulla sen.

Olen vuoden aikana saanut paljon, mutta myös menettänyt paljon, ja tuntuu, että olen takaisin siinä mistä aloitinkin. Ketään en ole kuitenkaan menettänyt lopullisesti, sillä kaikki ovat tuskaisen lähellä tarvittaessa, mutta silti tiedän, että olen silti aina sentin päässä ja heitä kiskotaan kauemmaksi, enkä koskaan saa otettua kiinni olkapäästä.

Haluan jotain, jonka vuoksi taistella.

Kevät

Olen kohdannut rajani ymmärtämisessä. Tästä eteenpäin ajattelin keskittyä itseeni, vaikka omat haluni heijastavatkin muiden ihmisten asioita, pitäisi osata keskittyä itseensä.

Keskittymiskykyni on suhteellisen alhainen, enkä saa mitään aikaan. Kevätsää saa aikaan kummallista iloa, josta voisin nauttia enemmänkin, jos päivärytmini ei olisi kääntynyt jälleen epäsuotuisaksi. Miten ihanaa olisikaan herätä auringonnousun aikaan, tai edes silloin kun itäpuolen ikkunaan paistaa aamuaurinko?

Toimettomuus, laiskuus, keskittymiskyvyn puute. Niistä on hyvät kevätpäivät tehty, mutta ei silloin kun pitäisi olla koko ajan saamassa aikaan jotain. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja ymmärtää sitä ja tätä tai ymmärtää olla tekemättä tuota, sillä siitä seuraa taas vain vaikeuksia ja eksyneisyyden tunne.

Kuuntelen kappaletta, jota kuuntelin junassa. Istuin ehkä takanasi tai vieressäsi, en muista enää. Ajattelen sinua aina, kun kuuntelen tätä. Muistan, miten valkoinen maailma kimmelsi, ja juna liikkui sen halki kuin unessa.