Tajuan, että kohtaloni oli sinetöity jo vuonna 2002. Minusta ei koskaan tulisi sitä, mistä unelmoin koko lapsuuteni ja teini-ikäni. Miksi? Oman laiskuuteni vuoksi. Sitä virhettä ei voi enää korjata, sillä en ole kuitenkaan valmis saati soveltuva siihen.
Mistä on kyse?
Alanvalinnasta. Halusin opiskelemaan erästä alaa. Unelmoin siitä päivin ja öin. Ainoa asia maailmassa, mistä olin siihen aikaan kiinnostunut. Sitten toinen asia, harrastus, ajoi unelmani eteen tehdyn työn yli, ja kehitykseni ja menestykseni pysähtyi kuin seinään. Matemaattiset aineet eivät jaksaneet enää kiinnostaa, vaikka tiesin, että ilman niitä en tule pääsemään opiskelemaan sitä, mitä oikeasti halusin. Annoin silti periksi. Nyt kadun. Kadun sitä enemmän kuin mitään muuta.
Ei siitä olisi haittaakaan ollut, jos olisi tehnyt vähän enemmän töitä, verenmaku suussa laskenut integraaleja ja derivaattoja. Niin lähellä, mutta niin kaukana.
Yritin jopa uudestaan pääsyä taiteellis-teknilliselle alalle. Tällä kertaa ympäristön paine sai lopettamaan. Luokkakaverien juttujen taso ei innostanut, joten en jaksanut käydä koulussa.
Lopulta päädyin lukemaan kolmatta-neljättä vaihtoehtoa unelmatyölistallani, ja huomaan nyt, että näiden viiden vuoden aikana en ole oikeastaan oppinut mitään, mistä olisi hyötyä työllistymisen kannalta. En jaksa edes lukea tenttikirjoja kunnolla, sillä tiedän, etten tule tarvitsemaan niissä kuvailtuja teorioita missään. Kukaan ei tule tarvitsemaan niitä missään.
En ole taiteellinen, en teknillinen, en käytännöllinen.
Haluaisin olla.
Miksi olen tässä? Miksen ole taiteellis-teknillisellä alalla? Tai edes taiteellisella? Miksi en edes yritä? Valmistun kohta humanistiselle alalle, enkä tee oikeastaan mitään tutkinnollani, sillä työtä varten hankkimani taidot ovat tulleet luentojen ulkopuolelta.
Ai mitä työtä?
Miksen ole jo luomassa jotain uutta?
Mistä on kyse?
Alanvalinnasta. Halusin opiskelemaan erästä alaa. Unelmoin siitä päivin ja öin. Ainoa asia maailmassa, mistä olin siihen aikaan kiinnostunut. Sitten toinen asia, harrastus, ajoi unelmani eteen tehdyn työn yli, ja kehitykseni ja menestykseni pysähtyi kuin seinään. Matemaattiset aineet eivät jaksaneet enää kiinnostaa, vaikka tiesin, että ilman niitä en tule pääsemään opiskelemaan sitä, mitä oikeasti halusin. Annoin silti periksi. Nyt kadun. Kadun sitä enemmän kuin mitään muuta.
Ei siitä olisi haittaakaan ollut, jos olisi tehnyt vähän enemmän töitä, verenmaku suussa laskenut integraaleja ja derivaattoja. Niin lähellä, mutta niin kaukana.
Yritin jopa uudestaan pääsyä taiteellis-teknilliselle alalle. Tällä kertaa ympäristön paine sai lopettamaan. Luokkakaverien juttujen taso ei innostanut, joten en jaksanut käydä koulussa.
Lopulta päädyin lukemaan kolmatta-neljättä vaihtoehtoa unelmatyölistallani, ja huomaan nyt, että näiden viiden vuoden aikana en ole oikeastaan oppinut mitään, mistä olisi hyötyä työllistymisen kannalta. En jaksa edes lukea tenttikirjoja kunnolla, sillä tiedän, etten tule tarvitsemaan niissä kuvailtuja teorioita missään. Kukaan ei tule tarvitsemaan niitä missään.
En ole taiteellinen, en teknillinen, en käytännöllinen.
Haluaisin olla.
Miksi olen tässä? Miksen ole taiteellis-teknillisellä alalla? Tai edes taiteellisella? Miksi en edes yritä? Valmistun kohta humanistiselle alalle, enkä tee oikeastaan mitään tutkinnollani, sillä työtä varten hankkimani taidot ovat tulleet luentojen ulkopuolelta.
Ai mitä työtä?
Miksen ole jo luomassa jotain uutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti