Ultra

Käteni lähes lepää K:n reidellä, eikä hän sano mitään. Ehkei hän huomaa. Ensi kerralla sivelen. Jos saisin hänen kätensä, voisin tarttua siihen. Muttei niin voi tehdä ihmisten seurassa, muiden edessä, julkisesti. Pitäisi olla kahden. Tai edes pienemmällä porukalla. Vaikka kai kaikki jo ovat huomanneet aikeeni.

Miksi on niin vaikea sanoa suoraan?

Pelkäänkö muka niin paljon kieltävää vastausta? Vai pelkäänkö myöntävää vastausta, ja sitä, että kaikesta tulisikin yhtäkkiä erilaista? Osaisinko olla hänen kanssaan kuitenkaan? Haluanko K:ta järjellä vai tunteella, ja kumpi minua yrittää pidätellä? Haluanko kuitenkaan tarpeeksi?

Joskus tuntuu, että piiloudun K:ta kohtaan tuntemani ihastuksen alle ja silmäilen samalla koko ajan JJ:tä. Huijaan itseäni, huijaan muita. Huijaan.

Vai huijaanko?

Vahti

Odotan. Useimmiten turhaan. En saa tehtyä sitä mitä pitäisi, sillä katseeni harhailee ovien luona, kiertää ympäri ja taas olen tuhlannut monta sekuntia tehokasta työaikaa. Aloitan uudestaan. Vilkuilen ylös paperista tai kirjasta tai näytöltä, ja odotan.

Eikä hän tiedä, että odotan. Hän kulkee omaan tahtiinsa, miksi minä tuhlaan aikaani odottaen häntä? Ehkei hän tule enää tänään.

Milloin voin sanoa hänelle mitä haluan? Kuinka kauan pitää odottaa?

Haluan uskoa häneen. Ennen kaikkea ystävänä. Haluan olla hänen tukenaan ja apunaan, vaikka roolini loppujen lopuksi olisikin tarkkailija, joka ei saa koskaan koskettaa. Haluan suojella.

Haluan uskoa häneen, sillä en aina usko itseeni.

Himo

Vietin eilen päivän K:n kanssa. Päivään tosin mahtui niin paljon tekemistä, että unohdin täysin yrittää tehdä häneen vaikutuksen. Ehkä niin olikin parempi. Olin luultavasti aidompi.

Havainto: haluni ovat kadonneet. Tunteiden sekamelska tappaa libidoni. Aiemmin pelkäsin tällaista tilaa, mutta nyt se on hiipinyt jostain, ja kun tajuan sen, en oikeastaan kaipaa muuta kuin turvaa. Himo ei ohjaa enää toimintaani. Senkö takia kaikki tuntuu oudon lattealta? Olenko tottunut olemaan ilman?

Kolminaisuus

Olin tänään J:n luona. Hauskaa, miten hänen luonaan on aina mukavaa. K saapui myös, vaikken ollutkaan täysin uskonut hänen jaksavan tulla. Hetkeä myöhemmin JJ oli oven takana. Jaoin kortit.

Koskin K:n jalkaa pöydän alla muka vaivihkaa. Tänään hän ei kavahtanut. Iloitsin salaa, mutten katsonut häneen. Jatkoin kortin peluuta ja halusin lentää. Olenko päässyt jonkun rajan yli?

R tekee radio-ohjelmaa. Kiitos internetin, kuulen hänen äänensä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Hänen aksenttinsa on vahvempi kuin minun aikanani. Vai olenko unohtanut senkin? Olen iloinen siitä, että hän on löytänyt intohimonsa. Ei kai hän sitä ollut hukannutkaan. Ehkä kaipaan häntä vielä, mutta ainakaan hän ei vie enää yöuniani.

Illuusio

Näin tänään K:ta vain hetken, mutta vietin sitäkin enemmän aikaa mittaillen JJ:tä kulmieni alta. En tiedä miksi tein sen. Miksi katseeni hakeutuu aina hänen käsivarsiinsa?

X muistuttaa minua kaikesta siitä, mitä minulla ei ole. Sielunkumppanuus, harmonia, sopiva määrä intohimoa. Istuin toisella puolella pöytää, emmekä puhuneet menneestä emmekä tulevasta. En halua häntä enää, haluan vain sen tunteen ja turvan, minkä hän pystyi antamaan. Tapaanko joskus sellaisen, joka olisi yhdistelmä R:ää ja X:ää?

Johdatus

Uskon kohtaloon. Elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet näennäisesti sattumalta, mikä tarkoittaa, että niillä on täytynyt olla jokin suurempi tarkoitus.

Lähiaikoina tuo kohtalousko on hiipunut. Mitään ei ole tapahtunut, en tunne mitään aidosti hämmentävää ja yllättävää. K:n läsnäolo on tavallaan yhdentekevää. En tunne häntä vielä tarpeeksi hyvin, jotta uskoisin että tapaamisemme olisi suuremman voiman käsialaa.

Näin häntä tänään, ja oli oikein mukavaa. Joimme teetä. Hän ihmettelee minua, kulttuuriani, nimeäni ja perhettäni. Minä en ihmettele häntä, haluan vain ymmärtää. Olen yli sen vaiheen, missä kaikki on jännittävää. Olen saanut tarpeekseni kuoresta, haluan päästä sisään. Hänelle kaikki on uutta, ja ehkei hän näekään minua kaiken ihmeteltävän takaa.

Taaksepäin

X sanoi, ettei kukaan voi rakastaa minua kuin hän. Tässä vaiheessa saatan uskoa sen olleen totta.

Pilasinko kaiken luopumalla hänestä? Olisiko minun pitänyt olla vahvempi? Jättää huomiotta R:ää kohtaan tuntemani vetovoima ja sen tuoma absoluuttinen tyydytys ja istua paikallani ja odottaa että pääsen takaisin kotiin...

Miksi en koe samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin X:n kanssa? Mikään voima ei vedä minua, paitsi JJ, joka on mahdottomuus. Miksei K vedä minua puoleensa, miksemme puhu samaa kieltä? Kestääkö kauan ennen kuin se tapahtuu, vai olisiko sen pitänyt jo tapahtua? Puhallanko kylmiin hiiliin? Haluaisin mieluummin kävellä hehkuvilla hiilillä, tuntea niiden himoitsevan lihaani.

Tiedän rikkoneeni ja tuhonneeni paljon. Nyt haluaisin rakentaa ja korjata, mutta en saa mitään valmiiksi. R:n jälkeen kaikki on ollut harmaata ja vaikeaa.

Leipurit

Tänään en pelännyt kovinkaan paljon. Päivä oli mukava, täynnä kakkuja ja herkkuja ja hauskoja juttuja ja pitkiä katseita, ja mahtui mukaan yksi kissakin.

Vietin koko päivän K:n kanssa, leivoimme yhdessä, ja monta kertaa olin lähellä menettää itsehillintäni ja tarttua häneen kiinni, mutta en aistinut hänestä mitään, mikä viittaisi siihen, että hänkin haluaisi sitä. En minä voi pakottaa häntä. Joten palautin käteni syliini ja nojasin taaksepäin.

Myöhemmin menimme kylään JJ:n luo, ja sieltä erään toisen kaverin läksiäisiin, enkä ollut humalassa, sillä en uskaltanut juoda. Pelkään, että teen jotain, mikä pilaa kaiken. Pelkään, että itsehillintäni riistäytyy vallastani ja tapan yhdellä kertaa kaiken, mitä olen pyrkinyt rakentamaan.

K oli kaunis ja viehättävä ja jumalainen, ja haluaisin hänen näkevän vain minut. En kestä, kun hänen katseensa viipyy muissa eikä hakeudu takaisin minuun. En pidä siitä, etten osaa lukea hänen silmiään. Kaipaan kosketusta, mutta hän ei sitä minulle anna. ETH sanoi, että hän on ujo, joten minun on annettava hänelle aikaa. On voitettava hänet hitaasti mutta varmasti.

Tunnen itseni liian mukavaksi JJ:n välittömässä läheisyydessä, enkä ole varma, pystynkö kääntämään ajatukseni niistä hiuksenhienosta kommenteista, jotka saattaisivat tarkoittaa jotain, ellei joku minua tärkeämpi istuisi hänen toisella puolellaan. En ole pitkään aikaan tuntenut kenenkään silmissä sellaista himoa, ja sanoissa sellaisia vivahteita, jotka saavat minut unohtamaan ajan ja paikan ja koko maailman.

JJ minun pitää unohtaa. Hän olisi helposti lähestyttävä, jos hän olisi minun otettavissani. Saisin hänet sormia napsauttamalla. Pystyn kuvittelemaan, miten hän ottaisi minut jos vain sallisi sen itselleen.

Miksen voi kuvitella samaa K:sta? Milloin näen hänen pintansa alla piilevän intohimon? Onko se tarkoitettu minulle?

Tietovuoto

ETH kävi kylässä. Sanoi, että on huomannut minun kiinnostukseni K:ta kohtaan. Sanoi myös, että K on ujoa sorttia.

Hymyilen ja nauran enemmän K:n kanssa. Ainahan se on aitoa, mutta olen huomannut, että sitä tapahtuu useammin. Koen olevani onnellinen, kun hän katsoo vain minua, ja muu maailma katoaa.

Kun olen yksin, vajoan hiekkaan enkä pääse eteenpäin. Haluan hänen viereensä.

Taidan olla rakastunut.

Milloin lakkaan pelkäämästä?

Sentään olen jättänyt R:n taakseni. En uskonut sen koskaan tapahtuvan.

Kirjastot

Taistelenko väärää taistelua? Olenko erehtynyt taistelukentästä? Miksi tulevaisuus on täynnä vastoinkäymisiä, riitoja, esteitä, luopumista? Miksi näen itseni kuolevan?

Olenko ansainut onnen? Jos olen, kuinka kauan sitä pitää odottaa? Miksi... Eihän minulla pitäisi olla uhkia! Olen voittaja!

Tämä sairaalloisuus on väsyttävää. En saa aikaan mitään, ja kasaan eteeni vain lisää esteitä.

Haluan luovuttaa. Pitää tauon taistelusta. Mutta en vielä voi. En vielä halua.

Haluanko sinut? Haluatko sinä minut? Vaistoni haluavat ensin eliminoida kilpailijan. Milloin tiedän voittaneeni?

Jos en voita, en tiedä haluanko elää.

Miksi kaikki on mustaa?

Olen harhojeni uhri. Olen itse rakentanut niin korkean muurin, että auringossa paistattelu on mahdotonta. Kiipeän muurin harjalle ja tasapainoilen siellä, ja vain siten saan hetken valoa. Kohta putoan taas. Mutta sentään en putoa vielä niin syvälle, etten näe päivänvaloa lainkaan.

Mitään tätä ei tapahtuisi ilman muita. Jos olisin yksin, olisin tyytyväinen. Jos häntä ei olisi, tuntisin oloni turvalliseksi. Voisin liikkua luonnollisesti, eikä hän pakottaisi minua taisteluun, johon minulla ei ole voimia.

Miksi minusta tuntuu, että olen jo hävinnyt?

Haluan tuloksia. Tuntea hiuksesi poskeani vasten ja riisua hitaasti paitasi. Tehdä sinulle teetä ja istua sylissäsi sanomatta sanaakaan.

Matka sinne on pitkä ja hukkasin kartan. Pelkään etten pääse koskaan perille. Energia loppuu ja maailma vetää viimeisen kerran henkeä juuri ylittäessäni maaliviivan. Näen sinut yleisössä, olen voittanut, mutta sitten kaikki pimenee.

Pelkäänkö onnellisuutta? Pelkäänkö saavuttavani sen vai sen jäävän juuri ja juuri liian kauas.

Olenko nyt onnellinen?

Näin sinut tänäänkin, vietimme yhdessä aikaa monta tuntia. Nautin siitä, vaikka tunnenkin itseni vähäpätöiseksi. En löydä oikeita sanoja, mutta sinä autat minua. Täydennät lauseeni, mikset kirjoittaisi tarinaa kanssani?

Mikset kerro mitä mikäkin tarkoittaa?

Savanni

Se iskee yhtäkkiä. Korvasi punoittavat. Näet sen hänen silmistään. Jos kohtaat sen katseen, veresi kuohahtaa ja ryöppyinä syöksyy sormenpäihin asti, ja sinullahan oli äsken niin kylmä. Olet valmis kaikkeen paitsi hillitsemään itsesi.

Tunnet kaiken olevan sinun päässäsi. Muut kävelevät ylitsesi eivätkä edes huomaa. Sinusta tuntuu että he tekevät sitä aina. Ajattelet usein tulevaisuutta. Se on tyhjä ja musta. Et jaksa hänen iloaan, etkä halua että hän istuu siinä ja yrittää viedä sinulta viimeisen toivon. Hän tekee sen tahallaan.

Kaksi saalistajaa, yksi saalis. On tapettava toisensa että pääsee eteenpäin. Pitää lähestyä hitaasti. Sen pitää tapahtua huomaamatta. Et omista myrkkyä, ja se kaduttaa. Et voi käyttää terävintä miekkaa, sillä sen käyttäminen havahduttaisi saaliin. Savanni nukkuu. Leijonat kiertävät toisiaan. Seepra heräilee nousevaan aurinkoon. Katse heinikossa.

Altistus

Aurinko oli jo lähes laskenut, kun näin K:n. Luulin ettei hän tulisikaan. Juttelimme hieman. Matkalla kotiin (sen verran minkä matkaa yhdessä jaoimme) hän kysyi minua lounaalle. Olisin haltioissani, ellei kyseessä olisi tapahtuma, johon hänet oli kutsuttu noin puoli tuntia sitten ja minut oli kylmästi sivuutettu.

JJ oli kipeä, ja tavallaan hellyyttävä. Ja suorastaan raivostun siitä, miten helppo häntä olisi lähestyä. Vaikka hän kuitenkin sanoisi ei juuri viime hetkellä, sillä eihän hän.

Olen nähnyt K:ta tällä viikolla joka päivä, ja tulen näkemään hänet vielä huomenna ja viikonloppuna.

Millon saisin tilaisuuden kertoa? Pitäisikö odottaa vielä? Kunpa hän tekisi jotain eikä minun tarvitsisi menettää yöuniani tämän takia.

On mahdollista, että hän ei tee mitään vaikka haluaisikin. Hän tietää olevansa vieraassa paikassa vain vähän aikaa. Hän tietää, etten minäkään ole täällä pidempään. Ehkä hän tajuaa, ettei se olisi fiksua. Häiritsisin vain työtä ja sopeutumista.

Jos vain tarraan kiinni häneen? Suutelen häntä ja hengitän sisääni hänen tuoksuaan. Olisiko se viisasta?

Tunnustelua

Pelkään.

Tämä yllättäinen onni ja iloisuus. En ole tottunut siihen. Kulman takana odottaa jotain muuta kuitenkin.

Kun olen surullinen, pelkään ettei se ikinä lopu. Kun olen iloinen, pelkään että se loppuu.

Näin tänään sattumalta K:n, vaikka menin tavallaan etsimään häntä. Tunnistan hänet takaapäin. Juttelimme taas hetken, ja olo oli kuin typerällä teinillä. En vieläkään tiedä, olenko ainoa, jota hän katsoo niin hurmaavasti.

Elämäni liikkuu nopeasti. Minulla on liikaa aikaa. Sen sijaan, että voisin antaa asioiden hautua viikkoja, jo tuntien odottaminen saa minut menettämään uskoni.

Miksi minun pitäisi uskoa, että joku haluaa omistaa elämänsä minulle, kun maailmassa on niin paljon muutakin tekemistä? Haluaisin uskoa, että hän ajattelee minua, koska minäkin ajattelen häntä, mutta miksipä hän ajattelisi? Miten voin olettaa, että hänkin pitäisi minua tärkeänä ja romanttisesti mahdollisena?

Se ei selviä kuin kysymällä ja viettämällä aikaa yhdessä. Pitää odottaa, hiljalleen vihjailla, odottaa josko hän antaisi jotain merkkejä.

Ainoa, mikä puuttuu, on oikea himo. En ole R:n jälkeen tuntenut kiihkoa. Onko elämäni tästä eteenpäin latteaa? Toisaalta turvallista, jos en joutuisi enää tunteiden riepoteltaviksi, mutta haluaisin silti hullaantua.

Olen varmaan kasvanut ihmisenä. Haluan harmoniaa.

Voitto

Näin tänään JJ:tä. Ja luovutin. Onhan hän tavallaan hurmaava ja helposti lähestyttävä, mutta mahdoton. Ehkä se kaipuu palaa, mutta tällä hetkellä en tarvitse sitä.

Tapasin tänään K:n, ja vietin hänen kanssaan monta tuntia. Toivottavasti olin mukava, avulias ja mielenkiintoinen, eikä hän ollut kanssani vain velvollisuudentunteesta. Hän kysyi syntymäpäivääni paljastettuani hänelle syntymävuoteni. Lisäksi hän jäi juttelemaan, vaikka muut olivat jo lähteneet. Sovimme tapaavamme myöhemmin tällä viikolla. Romantiikasta en tosin tiedä.

Pelkään turhaan. Pitäisi vain heittäytyä. Ajattelu on pahasta.

Joku tietää jotain, mitä kenenkään ei pitäisi tietää. Ehkä hän unohtaa. Minäkin pidän salaisuuksia, muiden ihmisten paheita ja virheitä. Varastoin niitä mieleni perukoilla, kaivan ne esiin vain harvoin, ja peittelen takaisin samettiin. Mikseivät siis muut saisi tietää minusta jotakin?

Eihän minulla pitäisi olla mitään hävettävää.

Sietämättömyys

Kun äitini oli itseni ikäinen, hän painoi 33 kiloa. Minua odottaessaan paino oli 39 kiloa. Raskauden loppuvaiheessa 47 kiloa.

Siskoni on ollut aina huono syömään. Paino on pyörinyt 40 kilon hujakoilla, usein sen alapuolella. Raskaana ollessaan paino nousi lähes 60 kiloon, mutten ollut paikalla näkemässä. Palattuani hän oli laihtunut takaisin normaaliksi.

Vuonna 2005 painoin 50 kiloa. Olisin voinut luovuttaa verta. 2008 syksyllä painoin 42.3 kiloa. Nykyistä painoa en osaa arvata. En omista vaakaa, enkä ole kiinnostunut numeroista. Huomaan kyllä, että laihana olen kärttyisempi, kärsimättömämpi, ja sormiani palelee usein.

Unohdan syödä.

Sain viestin K:lta. Yhteys muodostettu. Hymyilin vaikean aamun jälkeen. Maailmassa on ehkä vielä toivoa vaikka pelkäsin jo pilanneeni kaiken.

Rajaton

Se, ettei syö. Se, että juo. Se, että on tyhmä. Alussa sentään olin mukava, mutta miksi elämäni aina loppuu kyyneliin? En haluaisi näyttää kenellekään sitä puolta, en halua kertoa, mutta miksi lopulta aina kerron? Haluanko jonkun kuitenkin tietävän?

K oli eilen ihana ja kaunis ja hurmaava ja kaikkea mitä voisin haluta. Hän haluaa luoda rauhan maailmaan. Poistaa sodan. Haluan kertoa hänelle, että hänellä on hienoja unelmia, haluan kertoa, että olen kateellinen ja tunnen itseni typeräksi ja naiiviksi, enkä tähtää tarpeeksi korkealle ja tuhlaan elämääni tekemällä jotain mikä vaikuttaa hänen tavoitteidensa rinnalla mitättömältä. Missä oma kunnianhimoni on?

X on palannut ja nostalgian vallassa juttelimme monta tuntia. Sitä juuri kaipasin. Lähtiessään hän sanoi, että tätä ei koskaan tapahtunut.

Aivan sama.

Kiusaus

Haluan toisen omaa. Haistan JJ:n huoneen toiselta puolelta. Kun nojaan hänen olkansa yli pöydälle napatakseni vesilasini, hänen kaulansa on ainoa asia mitä haluan koskettaa, ja se on lähellä, liian lähellä, ja otan lasini ja menen pois.

Olen tavallaan huomannut JJ:n olemassaolon jo vuosi sitten. Sitten sain tietää, etten saisi häntä. Hetkeksi unohdin, tai annoin unohtua, sillä muita ihmisiä tuli ja meni, mutta alitajuisesti viehätys on lisääntynyt, ja kerran muistan itkeneeni hänen olkapäätään vasten jonkun vähäpätöisen asian takia. Hän on lämmin ja karkea, juuri sellainen johon kiintyy vasta opittuaan tuntemaan paremmin.

Tuntuu että koko juttu räjähti käsiin viimeisen kuukauden aikana. Asian myöntäminen oli kai se ensimmäinen asia. Sitten tulivat unet.

K:ta en ole nähnyt viikkoon. Haluaisin. En halua unohtaa häntä, enkä halua että hän unohtaa minut.

Puhuin R:stä ja tunteistani häntä kohtaan. Purin kaiken auki, myrskysin ja silvoin, enkä jaksanut laittaa paloja takaisin yhteen. Olen nukkunut hyvin sen jälkeen. En halua kaivata häntä enää.

Uloskäynti

Näin toisenkin kerran unta JJ:stä. Olimme karkumatkalla, ja aamulla epätoivo hiipi sängynreunalle ja tarrasi käteeni kiinni.

Ajatukset R:ää kohtaan ovat palanneet. Rankkoina. Vavisuttavat sisintäni enkä taaskaan saa unta. Ikävä ja sen tuoma yksinäisyys on niin suuri, painostava ja raastava että haluan kuolla. Ainakin luulen niin.

Haluan uutta ajateltavaa. Uusia haasteita. Uuden tärkeän ihmisen. Avaimen. Oven. Tien. Matkalipun.

Aamut

Viime yönä näin unta JJ:stä. Olimme karkulaisia ja olimme yhdessä. Olimme muuttamassa kalliiseen asuntoon. Kävelimme pellonreunaa jossain ja aina välillä pysähdyimme halaamaan toisiamme.

Sitten heräsin.

Sallinko itselleni olla rakastunut, vai pitäisikö tällainen haaveilu lakaista maton alle ja siirtyä ajattelemaan jotain muuta, vaikka se tekeekin kipeää?

Via

En osaa lukea K:ta. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, vai pitäisikö tehdä mitään. Hän ratkaisisi niin monta ongelmaa. Haluan antautua. Haluan hänen löytävän kasvoni kaikkien joukosta. Ylittäisin hänen kanssaan rajan ja pääsisin eteenpäin. Mutta haluanko häntä kuitenkaan, sillä hän antaisi sen, mitä haluan elämältä, mutta mitä sieluni haluaa?

JJ:tä osaisin lukea, mutta vaikka hän lähettäisi millaisia viestejä tahansa, eivät ne ole tarkoitettu minulle siinä mielessä miten haluaisin ne tulkita. Hän silittää minua höyhenellä, nauraa mukana iloisine silmineen, ja hetkeä myöhemmin hän on poissa. Eihän hän sellaista. Ei tällaisen takia uhrata ties monen vuoden uskollisuutta.

Kävin tänään JJ:n kanssa kaupassa kotimatkalla. Kaupassa tuli vastaan eräs kaveri, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Esittelin JJ:n aviomiehenäni, ja kaverini onnitteli meitä. Vasta kotiin palattuani huomasin, miten pettynyt olen, etten oikeastaan voisi olla kauempana siitä tilanteesta.