Pyhät

Vietin joulun D:n kanssa autuaana siitä, ettei tarvinnut ajatella tai tehdä mitään.

Paluu arkeen tapahtui rymisten, vaikka olin valmis olemaan omassa rauhassani ja talviunessa vielä hetken. Näin unta R:stä pariin otteeseen, ja haluan taas unohtaa, unohtaa ja unohtaa. En halua, että hän pilaa minulta kaiken. En halua, että hän kummittelee jossain taustalla ja muistuttaa itsestään ja siitä mitä meillä oli. En enää voi saada sitä, enkä enää halua häntä.

Haluan D:n, mutta menneet painavat paljon. Haluan antaa hänelle kaiken mitä minusta irtoaa. Haluan antautua, heittäytyä, olla vain hänen, nähdä vain hänet, mutta silmäni näkevät joka suuntaan. Haluan sulkea silmäni ja nähdä, haistaa ja tuntea vain D:n.

Ehkä kaiken tyyneys aiheuttaa sen, etteivät köydet katkea. Olen vielä kiinni väärässä satamassa, enkä pääse takaisin merelle. Aallot eivät vielä riepottele ja kutsu minua ja kisko mukanaan. Kun myrsky alkaa, heittäydyn sen mukaan.

Sitä ennen toivon, että pystyn pitämään itseni kasassa.

Kyselytunti

Ehdin olla jo toiveikas, ja olen kyllä yhä, mutta epävarmuus hiipii jostain huomaamatta ja vahtii, odottaa hetkeä jolloin tajuan kaiken toivottomuuden. Istuin kirkkaasti valaistussa huoneessa persoonattoman viilupintaisen metallijalkaisen lastulevypöydän ääressä, jonka pinnasta katon kylmät halogeenit heijastuivat, ja yritin vastailla parhaani mukaan minulle esitettyihin kysymyksiin. "Miksi sinä olisit erittäin kiinnostunut tästä työpaikasta?"

Haluan rahaa. Haluan saada jotain aikaiseksi. Haluan näyttää osaavani. Antakaa minulle mahdollisuus todistaa olevani jotain.

En tiedä, uskoivatko he minua. En tiedä, uskoinko itsekään puoliakaan siitä mitä sanoin. Ehkä he ovat tottuneet siihen, että kaikkien sanoissa on puolet ilmaa. Toivottavasti jäljelle jäi edes jotain, mikä teki heihin vaikutuksen.

Maailman kaunis valkeus on palannut tänä vuonna aiemmin kuin viime vuonna. Muistan muutaman vuoden takaa mustan joulun. Tänä vuonna lumi juurtui yllättävän aikaisin. Aivan kuin olisin palannut lapsuuteen, jolloin talvi kesti ainakin 8 kuukautta ja lunta oli vyötäröön asti.

Vaaratilanne

JJ iskee takaisin hitaasti ja salakavalasti, ja minun pitää pitää itseni hereillä, kääntää katseeni pois ja hakeutua D:n seuraan. Muuten putoan ja katoan.

Leijuntaa

Olen leijunut ajassa ja tilassa. Olen nukkunut myöhään, ollut myöhässä tapaamisista, keskittynyt vain itseeni ja D:hen. Olen lukenut ja sivistänyt itseäni. Jutellut D:n kanssa pitkään yöhön ja hieman aamuunkin.

Olen onnellinen, eikä mieltäni ole painanut mikään ainakaan 25 tuntiin. Olisiko elämä voinut olla aina tällaista?

Tunnen olevani valmiimpi, kestävämpi ja parempi kuin aiemmin. Kuolemankaipuuni on suurimmaksi osaksi poissa. Haluan eteenpäin, mutta juuri nyt sinne ei ole kiire.

Huomaan, että tässä suvantovaiheessa minulla ei ole mitään sanottavaa. Surusta ja ahdistuksesta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tässä leijuvan rennossa tunteessa juuri ennen hyppyä on jotain liian kevyttä, mikä ei tartu paperiin.