Parru

O katoaa näköpiiristä, enkä kuule hänestä mitään enää. Kaikki loppuu siihen, kun kuulen hänen tehneen lähempää tuttavuutta vihollisen kanssa.

TT:stä on todellakin tullut uusi JJ. Näen hänestä vilauksen ja suupieleni taipuvat hymyyn, joka kestää päivän loppuun.

Tänään lähdemme taas kameroiden kanssa reissuun. Ajamme keskelle ei-mitään, kuvaamme innokkaasti mitättömän oloisia yksityiskohtia, joille luomme uuden merkityksen nostamalla ne tärkeäksi osaksi rojun ja rapistuneen maalipinnan seasta. TT kävelee vierelläni, niin lähellä, että voisi luulla hänen ottavan minua kädestä minä hetkenä tahansa.

Vanhan puutavarakaupan viileydessä hän lausuu odottamattomia vihjailevia sanoja, ja vaikka tiedän kaiken olevan vain leikinlaskua, menen hämilleni enkä tiedä miten päin olla. Osa minusta hyppii ilosta, osa on vain hämmentynyt.

Huomaan haluavani häntä enemmän ja enemmän, ja olevani kuitenkin sinut sen kanssa, etten tule häntä saamaan. Tämä halu on erilaista. Iloa siitä, että näen hänet ja voin jakaa hänen kanssaan ajatuksia huolimatta siitä, miten moni asia meitä erottaa.

Käänne

Kehun D:n uuden puolen maasta taivaisiin, erittelen asiat, joista yllätyin ja joista olen ylpeä. Hän ei vastaa. Sen sijaan hän tiedottaa löytäneensä itselleen parempaa seuraa.

Näköni sumenee. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Hänen ei pitänyt löytää ketään. Eikä minun pitäisi reagoida tähän näin.

Tajuan, miten ulkopuolinen minusta on tullut. Miten kaikki jatkavat elämäänsä ilman minua. Korvaavat minut joillain uusilla. Miten minusta on tullut yhtäkkiä tarpeeton.

Itsehän lähdin, sillä koin sen tarpeelliseksi. En kuitenkaan ajatellut asioiden menevän näin. En ajatellut, että lähteminen tuntuisi näin pahalta. En käsittänyt mistä kaikesta luopuisin, ja mistä kaikesta jättäytyisin pois.

(Jos nyt voisin päättää, en olisi ehkä sittenkään lähtenyt.)

Jutustelu O:n kanssa on edelleen tiivistä, mutten tavallaan osaa sanoa mitä häneltä haluaisin. Vai haluanko mitään.

Sivuvaikutus

Syistä joita en enää ymmärrä, kaivoin D:n kirjeet roskien seasta. Onko kaikki oikeasti ohi? Haluaisin ehkä tavata hänet vielä kerran, aivan kuin varmistaakseni, että päästin irti oikeaan aikaan.

Hän on edelleen sama kuin ennen. Jokin on silti muuttunut. Onko hän vahvempi, rohkeampi, erilaisempi, vai johtuuko tämä harha siitä, että näin hänet omiensa keskuudessa eikä vierailla vesillä?

Tarvitsen selvästi jotain muuta ajateltavaa. Yksinäisyys vetää minut aina menneeseen, ja kääntää kaiken päälaelleen. Ärsyttävästä luonteenpiirteestä tulee hyväksyttävä pikkuvika. Väittelyistä ja yhteensopimattomuudesta luonnollista persoonien kirjoa.

Haluan olla hetken rauhassa. Ja jos kaipaisinkin jotakuta, haluaisin keskittyä kaipaamaan vain yhtä.

Lieka

Ensin omit T:n. Sitten JJ:n. Sitten K:n. Nyt olet luultavasti vienyt myös O:n. Miksei sinulle riitä mikään? Miksi haluat pitää kaikki talutushihnassasi? Muut katsovat vierestä kun nappaat kiinni, koukutat, tuhoat, etkä silti myönnä että mitään olisi tapahtunutkaan.

En voi alkaa taistemaankaan, kun en tiedä kuinka tiukasti pidät O:ta otteessasi. Pompottelet häntä edes takaisin, annat hänelle toivoa ja viet sitä samalla kaikilta muilta. Haluatko häntä edes?

Ehkä oli hyvä aika lähteä. Ehkä oli hyvä aika jättää sinut sekoittamaan kaikki. En jaksa enää seurata vierestä.

Olen kaukana ja yksin, mutta ainakin olen kaukana siitä pöydästä, jonka ääressä pelaat peliäsi eivätkä muut tiedä miten päin olla.

Sadepäivä

C soittaa minulle. Haluan puhelun loppuvan. Haluan hänen katoavan. Silti jatkan jutustelua. Uteliaisuudesta. Haluan tietää, kykeneekö hän luomaan mitään perustaa pohjattomille selityksilleen, vai onko kaikki hänen puheessaan pelkkää ilmaa.

Muutaman päivän päästä hän suuttuu minulle, koska olen hänen kanssaan eri mieltä, ja kieltää enää ottamasta häneen yhteyttä.

Kypsää.

Sen sijaan olen ollut yhteyksissä O:n kanssa. Vilkuilen puhelintani, odotan viestiä, ja kasvoni kirkastuvat, kun minua odottaa uusi viesti.

Eilen viestit loppuivat. Huomaan olevani mustasukkainen syystä, jota en aivan täysin ymmärrä.

Yksinäisyys luo harhoja, joihin alan vaivihkaa uskoa itsekin.

Pilvisen keskipäivän aikaan näen pitkästä aikaa TT:tä. Hän tervehtii minua, tervehdin takaisin, mutta kävelen ohi. En halua paljastaa, miten paljon hänen näkemisensä piristää minua. Hypin ilosta ja hymyilen salaperäistä hymyä.

Näen häntä myös myöhemmin, ja tunnen hetken olevani lähellä jotain rauhallista ja voimakkaan tyyntä. Hänen äänensä rauhoittaa. Hän rohkaisee minua, ja kuuntelen tarkasti kaikkea mitä hän sanoo. Vaikeinta on olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten hän sen sanoo. Spekuloin mielessäni, tarkoittiko tämä sanavalinta sitä tai tätä, oliko tämä äänensävy tarkoitettu vain minulle.

Luultavasti ei.

Hän on minua kohtaan hyvin ystävällinen, kuten aina. Joskus tuntuu, että saan erityiskohtelua. Joskus tuntuu, että sanojen takana piileekin jotain.

Hänestä on tullut uusi JJ.

Pitäisi muistaa, etteivät kaikki ole vapaata riistaa.