Raja

Huomaan katseeni harhailevan, etsivän häntä, ja kun saan hänet kiinni, suupieleni vääntyvät onnelliseen hymyyn. Käännän katseeni pois, jotta voin hukata ja etsiä hänet uudestaan.

Olemme yhdessä koko viikonlopun, eikä maailmaani mahdu muita.

Auringon laskiessa istumme vierekkäin, ja hetken mietin, onko hän lähempänä kuin pitäisi; onko hän lähempänä kuin kukaan normaalisti istuisi.

Portilla hän kysyy odottamattoman kysymyksen ja menen niin hämilleni, etten enää muista miten iloinen minun pitäisi olla.

"Halataanko?"

Erottuamme katsomme toistemme perään aivan kuin rakastunut pari amerikkalaisessa draamaelokuvassa. Vasta jälkeenpäin alan pohtia mitä tämä kaikki voi mahdollisesti tarkoittaa.

Ehkä kaikkein pelottavinta tässä olisi se, että hän tekisi asialle jotain.

Todellisuus

TT yllättää minut tuomalla esiin sen, jota en halunnut kohdata. Kiellän kaiken. En osaa yhdistää pientä ihmistä häneen. En osaa ajatella, että tämä lapsi on muuri välillämme. En osaa nähdä häntä osana elämää, joka ei kuulu minulle.

Hän puhuu minusta tärkeämmistä ihmisistä luontevasti, enkä osaa ajatella, että se voisi jotenkin loukata minua. Haluaisin itkeä verta aina, kun hän mainitsee hänet, mutta jostain syystä se ei tunnu sellaiselta pahalta mitä luulisin.

Tarkemmin ajatellen, en edes ymmärrä miksi olen niin viehtynyt hänestä. En osaa sanoa, mikä osa minussa haluaa häntä.

Tunnen itseni vajaaksi, lapselliseksi ja epäkypsäksi. Tuon esiin huonoimmat puoleni, enkä osaa korostaa niitä parempiakaan. Olen täynnä vääränlaista huonoa huumoria ja perusteetonta negatiivisuutta. Mitä enemmän yritän olla vahva, sitä heikommalta näytän.

Meri

On TT:n syntymäpäivä. Hän kertoo sen minulle, kun tapaan hänet lounaalla. Olen hermostunut teini-ikäinen kakara, joka ei osaa käyttäytyä ja vihaan itseäni, sillä voisin yhtä hyvin olla hurmaava ja vastustamaton.

Seuraavalla viikolla vietän hänen kanssaan toisenkin lounashetken, joka venähtää puoleentoista tuntiin. Istun vuonna 1913 valmistuneessa salissa häntä vastapäätä tumman pöydän ääressä, jolla on valkoiset pöytäliinat ja tahrattomat viinilasit. Hän kaataa minulle vettä ja on huomaavaisempi kuin kukaan. En ole tottunut tällaiseen kohteliaisuuteen, mutta se tuntuu hyvältä.

Yritän olla ajattelematta, miten tuntuu tavallaan siltä, että olisimme tekemässä syvempääkin tuttavuutta. Olemme pitkästä aikaa kahden, ja minut valtaa lämmin epävarmuus. Sana vain, ja voisin muuttaa kaiken. Sana vain, ja voisin tuhota ystävyytemme. Entä jos hän lukee silmistäni tämän kaiken?

Luki tai ei, en voi tehdä asialle mitään. Enkä tiedä, haluaisinko edes. Mitä hyötyisin siitä? Mitä voisin saavuttaa? Entä jos saatuani haluamani kiinnostukseni lopahtaa ja vaihdan maisemaa?

Ehkä on parempi ihailla juuri liian läheltä.