tiistai 29. kesäkuuta 2010

Monospace

Sain takaisin kirjoituskoneen. Tuntuma on erilainen, mutta silti ihmettelen, kuinka kaikkien näiden vuosien jälkeen sormeni muistavat, että , . ä ö ovat eri paikassa, samoin kuin ?. Ainoat lyöntivirheet tulevat siitä, kun kirjasinvarret eivät pysy mukanani ja napsahtavat yhdeksi supuksi.

Pidän konkreettisista asioista. Paperin tunnusta, pienestä hakkaamisesta, naputuksesta, joka täyttää huoneen. Kirjoittamista tapahtuu. Tulosta syntyy. Paperille ilmestyy ideoita. Ne ovat siinä. Niitä ei saa backspacella pois.

Kirjoitin ensin T:stä. En tiedä, miksi. Hän on ollut poissa kolme päivää. En tiedä, onko se paljon vai vähän.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Iho

Jaan saunan viiden miespuolisen kaverini kanssa. T on siellä, ja näen hänet ensimmäistä kertaa alasti, ja hän on kaunis ja mahdoton ja niin kaukana. Ylihuomenna hän lähtee.

Lauteilla on ahdasta, ja liiskaannun nauravien miesten hikisten takapuolten väliin. Olen puolet heistä, laiha ja pieni. Soluttaudun silti joukkoon, hikoilemme yhdessä. T heittää löylyä.

Menemme uimaan. Kello on kaksi aamuyöllä, mutta taivas on vaalea ja aurinko kajastaa jossain puurajan takana. Järvellä on sumua, ja T kävelee heinikon poikki laiturille. Yritän paikata kameran puutetta maalaamalla mielessäni kuvan, joka haihtuu mielestäni kuitenkin heti, kun hän sukeltaa tummaan veteen ja rikkoo sen pinnan. Sumu lipuu peilityynen veden yllä, kun joku aloittaa vesisodan ja roiskimme kaikki toistemme päälle vettä.

Palaamme takaisin saunaan. Siellä on hämärää, mutta T istuu ikkunan vieressä, ja hänen ihonsa on märkä ja kutsuva. Istun JJ:n vieressä, ja hänen ihonsa on samalla kuuma ja kylmä, mutta tunnen vain väliimme jäävän kosteuden.

Saunan jälkeen sumu on lisääntynyt. Lähdemme veneellä järvelle. Minä, T, JJ, ja eräs tyttö. Vene lipuu hiljaa peilin yllä, ja sumu kulkee ohitsemme kuin hautajaisiin matkalla oleva metsänpeikkoseurue. Kierrämme saaren, väistelemme lumpeita, soudamme hiljaa, ja kuulemme vain hiljaisen liplatuksen. Käki kukkuu, ja sen ääni kaikuu veden yllä aivan kuin maailmassa ei koskaan olisi ollutkaan tuulta, sadetta, moottorin ääntä tai puhetta. T on väsynyt, mutta hän ei valita. Hän olisi halunnut mennä nukkumaan, mutta eihän hän voinut jättää tällaista kauneutta kokematta. Ei tätä voi kenenkään antaa jättää kokematta.

Tämä on erilainen maailma.

Menemme nukkumaan. Uni ei tule, alakerrassa jutellaan ja juodaan viimeiset viskit. Nukun lattialla T:n vieressä ja olen tuskaisen tietoinen siitä, että hän ei pitäisi siitä, että silittäisin hänen hiuksiaan vaikka minä sitä kuinka haluaisin.

En silitä, ja nukahdan jonkin ajan kuluttua. Näen unta, että T on mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja minä olen katkera ja pettynyt. Kun herään, T on jo alakerrassa syömässä aamupalaa.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Kaivo

Menen hakemaan kirveen kaivosta.

En tiedä edes miksi heitin sen sinne. Mitä ikinä saavuttaa luovuttamalla, ellei uutta tietä ole vielä tiedossa? Ainakin pääsee eroon ihan hyvästä kirveestä, mutta... Miksi heitin sen?

En ole luovuttajatyyppiä, sillä elämä on aina taistelua ja täynnä vastoinkäymisiä ja sitä rataa, eikä kukaan koskaan saa mitä haluaa, eikä ainakaan ellei ole valmis tekemään töitä sen eteen. Kumppaneita voi saada jopa vahingossa ilman mitään suurempia ponnisteluja, mutta en minä nyt kumppania halua, haluan mahdollisuuksia, haluan kokemusta, ja sillä kokemuksella haluan näyttää mitä osaan tehdä.

Sain taas eilen sähköpostia. Kiitos, mutta ei kiitos. Saimme näin ja näin monta hakemusta ja vain näin monta pyydettiin haastatteluun ja vain yksi sai paikan ja parempi onni ensi kerralla.

Kuinka monta ensi kertaa minulle vielä tulee?

Aikaa ei ole rajattomasti. Toisaalta, ei minulla pitäisi olla mikään kiire mihinkään, mutta on silti. Haluan kaiken heti ja olen kyllä valmis yrittämään ja taistelemaan sen vuoksi, mutta aina seinä nouse eteen ja tajuan olevani kaivossa, ja ainoa tieni päivänvaloon on limainen köysi, jonka joku on kiusakseni vielä uittanut ruokaöljyssä.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Vaikutteet

Television katsominen on pahasta.

Sen ei pitäisi saada minua itkemään eikä nauramaan, mutta itken ja nauran silti. Hahmojen epätoivo, ilo, rakkaus, intohimo, suru ja toivo ovat omiani. Tämä heijastaa minua. Joku teki minusta tv-sarjan. Olen oikeastaan yllättynyt yhtäläisyyksistämme. En mene yksityiskohtiin, mutta... Kyllä.

Haluan luoda lisää, haluan kirjoittaa, haluan haluan haluan. Haluan nauhoittaa kaikki nämä tunteet, koota ne yhteen ja jakaa muille.

Taidan olla rakastunut. Fiktiiviseen hahmoon. Pitäiskö tämän olla edes mahdollista tällä iällä?