Tutkimusmatkailija

En osaa enää erottaa oikeaa väärästä, enkä tiedä pitäisikö minun edes osata. Jos kävelen rajan yli vieraalle maalle, kuinka pitkälle pääsen ennen kuin minut huomataan?

Lopetan kirjoittamisen. Ainakin joksikin aikaa.

Varkaus

TT liikkuu lähemmäs ja lähemmäs läpi hämärän tilan kunnes en osaa päästää häntä enää pois. Tiedän, että kaikki on vain yhtä tekosyytä, mutten osaa irtautua. Tiedän, ettei minun pitäisi antaa tämän tapahtua, mutta annan silti.

Joki virtaa alitsemme pimeässä syysillassa, jonka sade on maalannut kiiltäväksi. Hän kertoo minun olleen mielessään jo kuukausia. Haluan lentää. Hänen kätensä eksyy käteeni, pitää kiinni ja pyytää lähemmäs. Epätoivo ja epätietoisuus yhdistävät meidät.

Seuraavana päivänä vaihdamme salaperäisiä hymyjä, ja vakuutun siitä, että edellisilta oli totta. Kaikki aavistukseni ovat olleet täysin totta.

Raja

Huomaan katseeni harhailevan, etsivän häntä, ja kun saan hänet kiinni, suupieleni vääntyvät onnelliseen hymyyn. Käännän katseeni pois, jotta voin hukata ja etsiä hänet uudestaan.

Olemme yhdessä koko viikonlopun, eikä maailmaani mahdu muita.

Auringon laskiessa istumme vierekkäin, ja hetken mietin, onko hän lähempänä kuin pitäisi; onko hän lähempänä kuin kukaan normaalisti istuisi.

Portilla hän kysyy odottamattoman kysymyksen ja menen niin hämilleni, etten enää muista miten iloinen minun pitäisi olla.

"Halataanko?"

Erottuamme katsomme toistemme perään aivan kuin rakastunut pari amerikkalaisessa draamaelokuvassa. Vasta jälkeenpäin alan pohtia mitä tämä kaikki voi mahdollisesti tarkoittaa.

Ehkä kaikkein pelottavinta tässä olisi se, että hän tekisi asialle jotain.

Todellisuus

TT yllättää minut tuomalla esiin sen, jota en halunnut kohdata. Kiellän kaiken. En osaa yhdistää pientä ihmistä häneen. En osaa ajatella, että tämä lapsi on muuri välillämme. En osaa nähdä häntä osana elämää, joka ei kuulu minulle.

Hän puhuu minusta tärkeämmistä ihmisistä luontevasti, enkä osaa ajatella, että se voisi jotenkin loukata minua. Haluaisin itkeä verta aina, kun hän mainitsee hänet, mutta jostain syystä se ei tunnu sellaiselta pahalta mitä luulisin.

Tarkemmin ajatellen, en edes ymmärrä miksi olen niin viehtynyt hänestä. En osaa sanoa, mikä osa minussa haluaa häntä.

Tunnen itseni vajaaksi, lapselliseksi ja epäkypsäksi. Tuon esiin huonoimmat puoleni, enkä osaa korostaa niitä parempiakaan. Olen täynnä vääränlaista huonoa huumoria ja perusteetonta negatiivisuutta. Mitä enemmän yritän olla vahva, sitä heikommalta näytän.

Meri

On TT:n syntymäpäivä. Hän kertoo sen minulle, kun tapaan hänet lounaalla. Olen hermostunut teini-ikäinen kakara, joka ei osaa käyttäytyä ja vihaan itseäni, sillä voisin yhtä hyvin olla hurmaava ja vastustamaton.

Seuraavalla viikolla vietän hänen kanssaan toisenkin lounashetken, joka venähtää puoleentoista tuntiin. Istun vuonna 1913 valmistuneessa salissa häntä vastapäätä tumman pöydän ääressä, jolla on valkoiset pöytäliinat ja tahrattomat viinilasit. Hän kaataa minulle vettä ja on huomaavaisempi kuin kukaan. En ole tottunut tällaiseen kohteliaisuuteen, mutta se tuntuu hyvältä.

Yritän olla ajattelematta, miten tuntuu tavallaan siltä, että olisimme tekemässä syvempääkin tuttavuutta. Olemme pitkästä aikaa kahden, ja minut valtaa lämmin epävarmuus. Sana vain, ja voisin muuttaa kaiken. Sana vain, ja voisin tuhota ystävyytemme. Entä jos hän lukee silmistäni tämän kaiken?

Luki tai ei, en voi tehdä asialle mitään. Enkä tiedä, haluaisinko edes. Mitä hyötyisin siitä? Mitä voisin saavuttaa? Entä jos saatuani haluamani kiinnostukseni lopahtaa ja vaihdan maisemaa?

Ehkä on parempi ihailla juuri liian läheltä.

Havaintoja

Huomaan vaivihkaa kaiken kadonneen. Innon, asenteen, kritiikin ja hämmennyksen. Olin aiemmin se, joka sekoittaa pakkaa, joka sanoo asiat sellaisina kuin ne ovat. Sellainen, joka ei miellytä ketään.

Nyt olen taipunut huomaamattani uuden tilanteen myötä muottiin, jossa haen paikkaa, hyväksyntää ja haluan olla mieliksi. Miksi olen tällainen? Minulta odotetaan räiskyvyyttä, varmaa otetta ja vaihtoehtoja. Miksi minulla on tarjota heille vain haaleaa kahvia?

R sanoi, että olen liian vanha identiteettikriiseihin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että niin kauan kuin minulla on identiteetti, on minulla myös oikeus olla sen kanssa hämmennyksissä.

Haluan voimani takaisin. Haluan repiä ja vavisuttaa. Jättää jäljen.

Minusta on tullut tylsä tosikko.

Etäisyydet

Tapaan TT:n ja tunnen itseni mitättömäksi hänen seurassaan. Silti hän vaikuttaa siltä, että jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Hän on ainoa ystäväni täällä. Hänen näkemisensä piristää päivääni, vaikka realismi alkaakin maalata unelmiani ankeilla sävyillä.

En ole kuullut I:stä, enkä ole jaksanut ottaa häneen yhteyttä. Ehkä pitäisi. Ehkei siinäkään olisi mitään järkeä. En jaksa innostua hänestä, sillä ajatukseni täyttyvät TT:stä.

Vaihtoehdot

Tarjonta lisääntyy. C tekee paluun syistä, joita en ymmärrä, ja tapaan uudestaan vuosien tauon jälkeen I:n. Hänen kanssaan asiat johtavat toisiin, mutteivät kuitenkaan liian pitkälle. Kesken kaiken huomaan, ettei minusta tunnu miltään.

Ajattelen TT:tä, enkä osaa uneksia kenestäkään muusta. Ei C tai edes I saa minua hymyilemään. Haluaisin takertua I:hin, mutta liian moni asia hänessä on sellaista, jota en halua.

C jää kiinni valheesta. Kaikki mitä hän sanoo kaivaa syvempää kuoppaa arkullemme, enkä oikeastaan tiedä mitä hän minusta haluaa jo kertaalleen suututtuaan. Eihän hänen pitänyt enää haluta puhua minulle ollenkaan.

Kaikkea tätä hämmentävää vilkkautta yhdistää se, etten oikeastaan tunne yhtään mitään ja kaikki on yhdentekevää.

Joskus tuntuu, että olen näyttänyt ihmisille huonon puoleni, enkä sen takia tunne mitään, mutta tapahtuiko se vahingossa vai tahallaan? Olinko töykeä C:lle siksi, että hänkin oli minulle töykeä, vai olisinko voinut olla hurmaava ja mukava? Osaanko olla halutessani mukava vai piiloudunko kylmän kuoreni alle? Onko nyt oikea hetki olla tuntematta oikeastaan mitään, vai menetänkö jotain jos pidän kaikkea yhdentekevänä?

Parru

O katoaa näköpiiristä, enkä kuule hänestä mitään enää. Kaikki loppuu siihen, kun kuulen hänen tehneen lähempää tuttavuutta vihollisen kanssa.

TT:stä on todellakin tullut uusi JJ. Näen hänestä vilauksen ja suupieleni taipuvat hymyyn, joka kestää päivän loppuun.

Tänään lähdemme taas kameroiden kanssa reissuun. Ajamme keskelle ei-mitään, kuvaamme innokkaasti mitättömän oloisia yksityiskohtia, joille luomme uuden merkityksen nostamalla ne tärkeäksi osaksi rojun ja rapistuneen maalipinnan seasta. TT kävelee vierelläni, niin lähellä, että voisi luulla hänen ottavan minua kädestä minä hetkenä tahansa.

Vanhan puutavarakaupan viileydessä hän lausuu odottamattomia vihjailevia sanoja, ja vaikka tiedän kaiken olevan vain leikinlaskua, menen hämilleni enkä tiedä miten päin olla. Osa minusta hyppii ilosta, osa on vain hämmentynyt.

Huomaan haluavani häntä enemmän ja enemmän, ja olevani kuitenkin sinut sen kanssa, etten tule häntä saamaan. Tämä halu on erilaista. Iloa siitä, että näen hänet ja voin jakaa hänen kanssaan ajatuksia huolimatta siitä, miten moni asia meitä erottaa.

Käänne

Kehun D:n uuden puolen maasta taivaisiin, erittelen asiat, joista yllätyin ja joista olen ylpeä. Hän ei vastaa. Sen sijaan hän tiedottaa löytäneensä itselleen parempaa seuraa.

Näköni sumenee. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Hänen ei pitänyt löytää ketään. Eikä minun pitäisi reagoida tähän näin.

Tajuan, miten ulkopuolinen minusta on tullut. Miten kaikki jatkavat elämäänsä ilman minua. Korvaavat minut joillain uusilla. Miten minusta on tullut yhtäkkiä tarpeeton.

Itsehän lähdin, sillä koin sen tarpeelliseksi. En kuitenkaan ajatellut asioiden menevän näin. En ajatellut, että lähteminen tuntuisi näin pahalta. En käsittänyt mistä kaikesta luopuisin, ja mistä kaikesta jättäytyisin pois.

(Jos nyt voisin päättää, en olisi ehkä sittenkään lähtenyt.)

Jutustelu O:n kanssa on edelleen tiivistä, mutten tavallaan osaa sanoa mitä häneltä haluaisin. Vai haluanko mitään.

Sivuvaikutus

Syistä joita en enää ymmärrä, kaivoin D:n kirjeet roskien seasta. Onko kaikki oikeasti ohi? Haluaisin ehkä tavata hänet vielä kerran, aivan kuin varmistaakseni, että päästin irti oikeaan aikaan.

Hän on edelleen sama kuin ennen. Jokin on silti muuttunut. Onko hän vahvempi, rohkeampi, erilaisempi, vai johtuuko tämä harha siitä, että näin hänet omiensa keskuudessa eikä vierailla vesillä?

Tarvitsen selvästi jotain muuta ajateltavaa. Yksinäisyys vetää minut aina menneeseen, ja kääntää kaiken päälaelleen. Ärsyttävästä luonteenpiirteestä tulee hyväksyttävä pikkuvika. Väittelyistä ja yhteensopimattomuudesta luonnollista persoonien kirjoa.

Haluan olla hetken rauhassa. Ja jos kaipaisinkin jotakuta, haluaisin keskittyä kaipaamaan vain yhtä.

Lieka

Ensin omit T:n. Sitten JJ:n. Sitten K:n. Nyt olet luultavasti vienyt myös O:n. Miksei sinulle riitä mikään? Miksi haluat pitää kaikki talutushihnassasi? Muut katsovat vierestä kun nappaat kiinni, koukutat, tuhoat, etkä silti myönnä että mitään olisi tapahtunutkaan.

En voi alkaa taistemaankaan, kun en tiedä kuinka tiukasti pidät O:ta otteessasi. Pompottelet häntä edes takaisin, annat hänelle toivoa ja viet sitä samalla kaikilta muilta. Haluatko häntä edes?

Ehkä oli hyvä aika lähteä. Ehkä oli hyvä aika jättää sinut sekoittamaan kaikki. En jaksa enää seurata vierestä.

Olen kaukana ja yksin, mutta ainakin olen kaukana siitä pöydästä, jonka ääressä pelaat peliäsi eivätkä muut tiedä miten päin olla.

Sadepäivä

C soittaa minulle. Haluan puhelun loppuvan. Haluan hänen katoavan. Silti jatkan jutustelua. Uteliaisuudesta. Haluan tietää, kykeneekö hän luomaan mitään perustaa pohjattomille selityksilleen, vai onko kaikki hänen puheessaan pelkkää ilmaa.

Muutaman päivän päästä hän suuttuu minulle, koska olen hänen kanssaan eri mieltä, ja kieltää enää ottamasta häneen yhteyttä.

Kypsää.

Sen sijaan olen ollut yhteyksissä O:n kanssa. Vilkuilen puhelintani, odotan viestiä, ja kasvoni kirkastuvat, kun minua odottaa uusi viesti.

Eilen viestit loppuivat. Huomaan olevani mustasukkainen syystä, jota en aivan täysin ymmärrä.

Yksinäisyys luo harhoja, joihin alan vaivihkaa uskoa itsekin.

Pilvisen keskipäivän aikaan näen pitkästä aikaa TT:tä. Hän tervehtii minua, tervehdin takaisin, mutta kävelen ohi. En halua paljastaa, miten paljon hänen näkemisensä piristää minua. Hypin ilosta ja hymyilen salaperäistä hymyä.

Näen häntä myös myöhemmin, ja tunnen hetken olevani lähellä jotain rauhallista ja voimakkaan tyyntä. Hänen äänensä rauhoittaa. Hän rohkaisee minua, ja kuuntelen tarkasti kaikkea mitä hän sanoo. Vaikeinta on olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten hän sen sanoo. Spekuloin mielessäni, tarkoittiko tämä sanavalinta sitä tai tätä, oliko tämä äänensävy tarkoitettu vain minulle.

Luultavasti ei.

Hän on minua kohtaan hyvin ystävällinen, kuten aina. Joskus tuntuu, että saan erityiskohtelua. Joskus tuntuu, että sanojen takana piileekin jotain.

Hänestä on tullut uusi JJ.

Pitäisi muistaa, etteivät kaikki ole vapaata riistaa.

Toisinto

Sade piiskaa tietä niin, että joudumme laskemaan nopeuden 40 kilometriin tunnissa. Mökille päästyämme pilviverho on ohentunut, mutta aurinko ei meille näyttäydy.

Seison rannalla O:n kanssa. Kuulen C:n puhuneen enemmänkin palturia. Epäilen, oliko hänessä mitään oikeaa.

Olen pitkästä aikaa samassa tilassa JJ:n kanssa, enkä enää näe hänessä sitä aurinkoa, mikä hänestä aiemmin loisti. Ehkä sen olikin aika kadota.

Monen monta kertaa olen K:n kanssa kahden, ja olisin voinut vain tarttua häneen kiinni ja tehdä selväksi mitä olen halunnut tehdä jo monta kuukautta. En osaa lukea häntä lainkaan, enkä toisaalta itse tiedä, haluanko häntä tarpeeksi. Olenko koskaan halunnut? Olisin voinut ehdottaa yhteissaunaa ja nähdä hänet alasti, mutta joku esti minua. Ehkä ajattelin, ettei asia kuulu minulle.

Menen nukkumaan siskonpedille O:n viereen. Hän kietoo kätensä ympärilleni, ja hetken minulla on hyvä olla. Olen kaivannut toisen ihmisen lämpöä. En tosin hänen, enkä oikeastaan tiedä, miksi annan hänen hengittää hiuksiini.

Herään O:n vierestä huonotuulisena, mutta tavallaan uteliaana, kuten ihminen, joka on kohdannut uuden asian, joka on kuitenkin aivan yhdentekevä. Juomme teetä emmekä sano mitään mitä oikeasti haluaisimme.

Ehkä en oikeasti halua mitään.

Luontopolulla

C katoaa näkökentästäni enkä edes muista häntä olleen olemassakaan. Niin katoavat kaikki muutkin. Olen eristyksissä.

D:hen törmätessäni ajattelen asioita, jotka hänessä ärsyttivät. JJ:n kanssa juttelu rauhoittaa, vaikka onkin outoa ettemme tapaa viikoittain. Keltaiseen akvaarioon kohdalleni jäänyt tyhjiö täyttyy huomaamatta.

Uusi kotikaupunkini hämmentää minua. Hitaasti hiipivä viehätys TT:tä kohtaan häiritsee. Toivottomista toivottomin, mahdottomista mahdottomin. En edes halua tätä. En näin. Älä hymyile minulle noin. Älä ole noin mukava. Älä kosketa kättäni. Älä katso minua noin. Älä...

Hän seisoo veden varrella vahvana ja määrätietoisena, ja huomaan yhtäkkiä siirtyneeni aikuisten maailmaan, missä esteet kasvoivat yhtäkkiä massiivisiin mittoihin. Toivon kosken pauhun peittävän alleen tuntemukseni. Kuvittelenko kaiken?

Tavallaan olen kuitenkin hyvilläni siitä, että jaksan yhä ihastua ihmisiin.

Tavallaan kaikki tämä muutos ja kasvu on karmaisevaa.

Piki

Saan muistutuksen kuolevaisuudestani, kun kohtaan asvaltin harmaan pinnan kiihtyvällä nopeudella. Päästyäni ylös maailma on hetken sumea.

Syytän eniten itseäni, sillä yksinäisyydessäni ei ole ketään muuta, jonka niskoille langettaa yhtään mitään. Samainen yksinäisyys tuntuu, kun kävelen verta vuotavana kotiin, enkä voi pyytää ketään kylään.

Uusi kaupunki, uudet kujeet, uudet ihmiset, uudet aivan kaikki. En ole vielä päässyt sisään, vaikka tunnenkin oloni kotoisaksi. Jokin puuttuu, ja hädän hetkellä huomaan sen olevan samanmieliset, tutut ihmiset.

C lähettelee edelleen viestejä ja herättelee toivoa. En vaan jaksaisi.

Pohjanoteeraus

C on julkisuuden henkilö. Hänen kanssaan satunnaisesti alkanut keskustelu jatkuu, mutta tunne on lähinnä kylmä ja yhdentekevä. Hän loukkaa minua, mutten jaksa välittää. Loukkaan takaisin, mutta hän ei jaksa välittää. Aivan sama.

Kun kysyn mitä hän tekee musiikin lisäksi, hän kehottaa katsomaan Googlesta ja syyttää minua keskustelun kuihtumisesta.

Odotan innolla pääseekö hän vielä alemmas.

Tuntemattomassa

Tuntuu epätodelliselta, että toteutin suunnitelmani. Että olen poissa. Että jätin kaiken. Että en enää vietä aikaani muiden kanssa. Etten enää tapaa JJ:tä. Etten enää...

Että olen kasvanut aikuiseksi. Että olen ottanut vastuuta. Että olen päässyt eteenpäin. Että olen...

Tältäkö edistys tuntuu?

Voiko tuntematon tuntua näin mukavalta ja tutulta? Viilataanko minua linssiin?

Sarastus

Kahvihetki venyi kolmeen tuntiin. Hämmennys kasvoi kasvamistaan, enkä lopulta enää tiennyt, mitä olin vailla.

Olen keskittynyt kotielämään. Hankkinut esineitä, huonekaluja, ja rakentanut pesää. Jotain lämmintä mihin käpertyä. Jotain, johon kutsua ihmisiä. Jotain omaa.

R on palannut taas, mutta laimeampana ja häilyväisempänä kuin aiemmin. Ei siinä ole mieltä. Enemmän ehkä tunnen JJ:tä kohtaan, mutta sekään ei ole oikeaa.

Kaipaan kaipausta.

Alkukoti

Järvien avautuessa taas hitaasti huomaan ajattelevani taas vettä. Valkean jään seassa välkkyvä tummansininen peilipinta on hiljaisuuden ja tyyneyden merkki. Ennen kaikkea se muistuttaa minua siitä, mistä tulen.

Olen suomalainen. Kaipaan valoisia kesäöitä, jolloin voin hiipiä hiljaisuuteen ja sukeltaa peilin tuolle puolen. En kaipaa raivoavia jokia, taivaisiin ulottuvia vuoria, jotka kietoutuvat pilviverhoon. Koivuntuoksuinen metsä, sininen selkä. Alkukoti.

Olen nähnyt taas unia. JJ oli mukava ja pehmeä, mutta oudon kaukainen, sillä hän on siellä ja minä täällä. Unessa yhtäkkiä sain hänet, enkä nähnyt siinä mitään väärää. Hän antautui, tuli luokseni omaehtoisesti. Olinko unessakin jo unohtanut ja luovuttanut?

K ilmaantui myös. Hänkin oli yhtäkkiä minun, ja olin hämmentynyt. Alitajuinen pyyntö oli täyttynyt, ja kohautin olkiani. Miksipäs ei.

Tosielämääni paluuta tekevä N vieraili luonani viime yönä. En enää muista, mitä unessa tapahtui, mutta heräsin virkeänä ja toiveikkaana.

Menneisyyden haamut ovat palanneet monella rintamalla. Tunnen olevani turvassa ja vapaa. Moni epävarmuustekijä on kadonnut, ja tunnen pitkästä aikaa seisovani tukevasti omilla jaloillani, ja katsovani yhtä aikaa sekä eteen että taakse ilman, että menneisyys olisi millään tapaa painava taakka.

Jäähyväiset

Toivoisin elämäni mahtuvan kahteen laatikkoon. Ehkä viiteen. Korkeintaan kymmeneen.

Ei.

Lattiaa peittää toistakymmentä muovikassia ja eri kokoista pahvilaatikkoa, ja pelkään, ettei kaikki mahdu mukaan. Jostain syystä vanhempani ovat saaneet päähänsä, että minä en saisi omistaa paljoakaan tavaraa, ja häpeän tätä roinan määrää, vaikka olenkin karsinut siitä kaiken turhan. Olenko näin materialistinen?

Huomenna lähden. Eilen vietin läksiäisiä, joissa haikeus nousi huippuunsa ja halusin vain hautautua kaikkien syleihin ja olla hetken siinä. Kaikkien taakse jättäminen sattuu enemmän kuin ajattelin. Poistun kesken kaiken ja muut jatkavat elämäänsä normaalisti.

JJ ei ollut paikalla, ja tunsin oloni hieman vajaaksi. Hänet juuri olisin halunnut tavata ennen lähtöä. D katosi yöhön sanomatta sanaakaan. Kävelin kotiin K:n kanssa, ja jonkinlainen nostalgia-aalto pyyhkäisi minut takaisin viime syksyyn kun olin kovasti kiintynyt häneen. Ei hänessä olisi mitään vikaa.

Huomenna tähän aikaan olen purkanut suurimman osan tavaroistani uusiin kaappeihin ja voin nukkua yöni rauhassa. Olen leponi ansainnut. Tämän viikon olen juossut virastoissa ja toimistoissa ja hankkinut asunnon vieraalta paikkakunnalta, ja kaikki tapahtuu nopeasti enkä herätessäni muista mikä päivä on.

Kävin tänään viimeisen kerran vähään aikaan keltaisessa akvaariossa, jossa olen viimeisten vuosien aikana viettänyt lukemattomia teehetkiä ja saanut aikaan paljon hyvää ja pahaa. Tuntuu kummalta, etten enää ajaudu sen pöytien ääreen etsien jostain tuttuja kasvoja. Tuntuu kummalta, että olen oikeasti saanut jotain päätökseen.

Nostalgia

Monet tahot ovat hämmentäneet minua ja saaneet maailman tuntumaan paikalta, joka on täynnä toivoa.

Tärkeimpänä näistä vihdoin vihreän valon saaminen työrintamalla. Muutto toiselle paikkakunnalle seuraa, mutta olen valmis lähtemään.

Voinko väittää olevani onnellinen D:n kanssa? Olinko koskaan oikeasti? Kaikki se, mistä iloitsin jokin aika sitten, on kadonnut, kun olen tajunnut erilaisuutemme olevan liikaa. Se on vääränlaista. Ei sellaista uteliaisuutta tuottavaa, vaan entistä luotaantyöntävämpää. Minua ei vain kiinnosta. Syy lienee siinä, ettei minun enää tarvitse etsiä tietoa ja voittaa, sillä hän tarjoaa kaiken valmiina. Minun ei tarvitse enää taistella ja valloittaa, sillä hän on jo alamaiseni ja tottelee käskyjäni.

Tämä on tylsää.

Emme riitele, tappele, ole oikeasti eri mieltä, enkä minä jaksa välittää, vaikka hän olisikin eri mieltä. En aisti tunnetta välillämme. En sellaista kipinöivää ja voimaa antavaa. Meitä ei pidä yhdessä oikeastaan mikään. Ja minä lähden, ja ajattelin lähteä myös sillä toisella tavalla. Haaveilen kaikesta muusta, ja tajuan, ettei D:llä ole sijaa unelmissani. En vaan osaa yhdistää häntä mihinkään.

Nyt kun lähtö alkaa olla ajankohtainen, huomaan kaiken sen, mistä joudun luopumaan. Tytöt, pojat, yökerhot. Yhteiset illanvietot, satunnaiset tapaamiset kahvilassa, JJ:n pitkät sääret ja vahvat käsivarret. Ehkä on oikein luovuttaa nyt.

Sen sijaan yllättävä taho tekee paluun. En ollut kuullut N:stä mitään lähes viiteen vuoteen, ja yhtäkkiä löysin postilaatikostani viestin häneltä. Maaginen kevät vuosia sitten tekee paluun alitajuntaani, ja kaipaan taas jotain, mikä on aina ollut jossain takaraivossa odottamassa. En osannut odottaa tätä, mutta katson innolla mitä tapahtuu.

Nostalgia on lämmin aalto.

Haluan herätä kahvin tuoksuun ja hiljaiseen musiikkiin. Haluan sen hiljaisen ymmärryksen, että näin on hyvä olla. Haluan yhteisen tavoitteen. Haluan haaveet takaisin.

Kaiken sen järjettömän, mikä tuntui oikealta. Sen voiman ja hulluuden ja ennen kaikkea tunteen. R:n kanssa koko maailma oli meitä vastaan, mutta silti tunsin voimakkaammin kuin koskaan. Hän ei uskonut, kun sanoin nauttineeni jopa tappeluistamme. Silloin ainakin tunsin jotain.

Jostain muistuu mieleen myös T, ja lähinnä se, miten olen onnistunut elämään ilman häntä verrattuna siihen, miten hänen läsnäolostaan lumouduin. En oikeastaan ole ajatellut häntä lainkaan. Ehkä niin on ihan hyvä.

Tulevaisuus

Tunnelin päässä on valoa, ja toivon, etteivät kyseessä tällä kertaa ole vastaan tulevan pikajunan valot.

Vaatimukset

Ehkä pystyisin lähtemään helposti. Ehkä minun ei jäisikään niin ikävä JJ:tä. Olen jotenkin onnistunut liikkumaan eteenpäin, enkä ole pitkään aikaan löytänyt itseäni hänestä unelmoimasta.

D sen sijaan on kylmä ja kuuma, enkä osaa päättää olenko itse jäässä vai polttamassa näppejäni. En osaa enkä halua päättää. Annan asioiden soljua eteenpäin omaa tahtiaan, en työnnä enkä vedä. Ehkä olisi hyvä olla vain näin.

Mutta miksi haluan hänen muuttuvan? Ajattelenko sen olevan hyvä hänen itsensä kannalta, vai vain itseni kannalta? Yhdessä P:n kanssa olemme kannustaneet häntä tulemaan ulos kuorestaan, mutta toisaalta minua satuttaa pakottaa häntä johonkin mihin hänellä ei ole halua. Mutta mihin hänellä sitten on halua?

Onko oikein haluta ihmisen muuttuvan? Välitänkö oikeasti jos ajattelen vain millaisena haluan hänet nähdä?

Voinko olla koskaan tyytyväinen?

Kauneus

Stressi pistää minut sekaisin. Hypin seinille, vaikka olen paikallaan enkä jaksa liikkua mihinkään. Maailma painaa minut paikalleni, vaikka olen kaikkialla yhtä aikaa.

M:n hymy antaa rohkaisua ja valoa kylmään päivään, ja jostain syystä koen lämpöä, jota olen odottanut ja kaivannut. En ole varma, luenko rivien välistä oikein, mutta tavallaan haluaisin luulojeni käyvän toteen.

R kertoi omia kuulumisiaan. Hän on vapaalla jalalla, mutta kaikki ei ole hyvin. Oloni on turvallinen, sillä uskon pystyväni luottamaan itsehillintääni. Hän tuntuu olevan samalla lähellä ja kaukana, juuri oikealla tavalla, ja samalla juuri väärällä tavalla, enkä kykene unohtamaan.

D vaatii enemmän työtä kuin aikaisemmin ja hädin tuskin jaksan psyykata itseänikään. Päästin hänet tänä iltana menemään menojaan, en edes yrittänyt pitää häntä täällä. Tarvitsin ehkä yksinäisyyttä painavan viikon päätteeksi. Oloni on rauhaisa ja tyyni, vaikka sisälläni velloo, mutta toivottavasti myrsky ei näy ulospäin.

En ole nähnyt JJ:tä usein, mutta hänen läsnäolonsa on aina rauhoittavaa, vaikka olenkin ehkä liikkunut eri suuntaan kuin hän. Olen valmis lähtemään, poistumaan, vaihtamaan maisemaa. Ehkä muutoksen pitääkin tapahtua.

Kaukopuhelu

Näen pitkästä R:n kasvot. Samat ilmeet, samat äänenpainot, samat piirteet, samat kaikki kuin silloin. Tuntuu kuin aika ja etäisyys katoaisi. Haluan kertoa hänelle, miten paljon ihailen häntä.

Platonisessa mielessä.

Sen romanttisen ja eroottisen ihailun haluan tappaa, haudata ja unohtaa.

Miksi jännite on vieläkin aistittavissa ainakin omassa päässäni? Miksei samanlaista jännitettä ole D:n kanssa? En halua tästä eteenpäin tyytyä haikailemaan taaksepäin, vaikka tottakai jokainen suhde ja jokainen rakkaus on omanlaisensa.

Hiljaisuudet

En tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Ehkä ei.

Olen jotenkin lähentynyt D:n kanssa, vaikka osa minusta ei silti osaa uskoa ja luottaa siihen, että mistään voisi tulla mitään. Minusta, hänestä, meistä, kenestäkään muustakaan.

Miksen usko kehitykseen? Miksen usko mahdollisuuksiin? Miksen usko kohtaloon, ihmeisiin, ihmisiin, sattumaan?

Olenko astunut harhaan?

Rinnakkaismaailmat

Näin unta.

Juotin N:lle tappavan cocktailin ja menin kotiin odottamaan hänen kuolemaansa.

Tapasin R:n uudelleen. Hän oli menossa kihloihin ja naimisiin. Sitä ennen hän antautui minulle ja tunsin hetken jotain odottamattoman kaunista.

Heräsin. Ikkunasta tuijottaa harmaa maailma.

Rajapintoja

Olen taas vajonnut, ympäröinyt itseni asioilla, joilla ei ole oikeastaan väliä. En jaksa enkä tunne mitään. Tämä loukkaa itseäni, mutten jaksa välittää.

Näin JJ:tä, ja tunsin taas sen katseen syvyyden mitä D:stä saa hakemalla hakea. Ajattelen myös R:ää taas, enkä osaa päästää irti. D:n kanssa on harmonista ja rauhallista, enkä osaa suhtautua suuren tunneskaalan puuttumiseen. Epäilen itseäni, vaikkei missään olekaan mitään vikaa.

Elän toden ja valheen rajamailla.

2011

Uusi vuosi alkoi, ja olen vajonnut johonkin pehmeään ja hitaaseen. En edes halua kiirehtiä. Istun tuntikaupalla paikallani tekemättä mitään, enkä jaksa kokea siitä syyllisyyttä.