Alkukoti

Järvien avautuessa taas hitaasti huomaan ajattelevani taas vettä. Valkean jään seassa välkkyvä tummansininen peilipinta on hiljaisuuden ja tyyneyden merkki. Ennen kaikkea se muistuttaa minua siitä, mistä tulen.

Olen suomalainen. Kaipaan valoisia kesäöitä, jolloin voin hiipiä hiljaisuuteen ja sukeltaa peilin tuolle puolen. En kaipaa raivoavia jokia, taivaisiin ulottuvia vuoria, jotka kietoutuvat pilviverhoon. Koivuntuoksuinen metsä, sininen selkä. Alkukoti.

Olen nähnyt taas unia. JJ oli mukava ja pehmeä, mutta oudon kaukainen, sillä hän on siellä ja minä täällä. Unessa yhtäkkiä sain hänet, enkä nähnyt siinä mitään väärää. Hän antautui, tuli luokseni omaehtoisesti. Olinko unessakin jo unohtanut ja luovuttanut?

K ilmaantui myös. Hänkin oli yhtäkkiä minun, ja olin hämmentynyt. Alitajuinen pyyntö oli täyttynyt, ja kohautin olkiani. Miksipäs ei.

Tosielämääni paluuta tekevä N vieraili luonani viime yönä. En enää muista, mitä unessa tapahtui, mutta heräsin virkeänä ja toiveikkaana.

Menneisyyden haamut ovat palanneet monella rintamalla. Tunnen olevani turvassa ja vapaa. Moni epävarmuustekijä on kadonnut, ja tunnen pitkästä aikaa seisovani tukevasti omilla jaloillani, ja katsovani yhtä aikaa sekä eteen että taakse ilman, että menneisyys olisi millään tapaa painava taakka.