Havaintoja

Huomaan vaivihkaa kaiken kadonneen. Innon, asenteen, kritiikin ja hämmennyksen. Olin aiemmin se, joka sekoittaa pakkaa, joka sanoo asiat sellaisina kuin ne ovat. Sellainen, joka ei miellytä ketään.

Nyt olen taipunut huomaamattani uuden tilanteen myötä muottiin, jossa haen paikkaa, hyväksyntää ja haluan olla mieliksi. Miksi olen tällainen? Minulta odotetaan räiskyvyyttä, varmaa otetta ja vaihtoehtoja. Miksi minulla on tarjota heille vain haaleaa kahvia?

R sanoi, että olen liian vanha identiteettikriiseihin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että niin kauan kuin minulla on identiteetti, on minulla myös oikeus olla sen kanssa hämmennyksissä.

Haluan voimani takaisin. Haluan repiä ja vavisuttaa. Jättää jäljen.

Minusta on tullut tylsä tosikko.

Etäisyydet

Tapaan TT:n ja tunnen itseni mitättömäksi hänen seurassaan. Silti hän vaikuttaa siltä, että jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Hän on ainoa ystäväni täällä. Hänen näkemisensä piristää päivääni, vaikka realismi alkaakin maalata unelmiani ankeilla sävyillä.

En ole kuullut I:stä, enkä ole jaksanut ottaa häneen yhteyttä. Ehkä pitäisi. Ehkei siinäkään olisi mitään järkeä. En jaksa innostua hänestä, sillä ajatukseni täyttyvät TT:stä.

Vaihtoehdot

Tarjonta lisääntyy. C tekee paluun syistä, joita en ymmärrä, ja tapaan uudestaan vuosien tauon jälkeen I:n. Hänen kanssaan asiat johtavat toisiin, mutteivät kuitenkaan liian pitkälle. Kesken kaiken huomaan, ettei minusta tunnu miltään.

Ajattelen TT:tä, enkä osaa uneksia kenestäkään muusta. Ei C tai edes I saa minua hymyilemään. Haluaisin takertua I:hin, mutta liian moni asia hänessä on sellaista, jota en halua.

C jää kiinni valheesta. Kaikki mitä hän sanoo kaivaa syvempää kuoppaa arkullemme, enkä oikeastaan tiedä mitä hän minusta haluaa jo kertaalleen suututtuaan. Eihän hänen pitänyt enää haluta puhua minulle ollenkaan.

Kaikkea tätä hämmentävää vilkkautta yhdistää se, etten oikeastaan tunne yhtään mitään ja kaikki on yhdentekevää.

Joskus tuntuu, että olen näyttänyt ihmisille huonon puoleni, enkä sen takia tunne mitään, mutta tapahtuiko se vahingossa vai tahallaan? Olinko töykeä C:lle siksi, että hänkin oli minulle töykeä, vai olisinko voinut olla hurmaava ja mukava? Osaanko olla halutessani mukava vai piiloudunko kylmän kuoreni alle? Onko nyt oikea hetki olla tuntematta oikeastaan mitään, vai menetänkö jotain jos pidän kaikkea yhdentekevänä?