solipsismi fil käsitys, jonka mukaan vain tajuava minä on olemassa, ja kaikki "todellisuus" on sen kuvittelemaaTajuttuani tämän en tajunnut enää mitään.
Olen pitänyt kaikkea epätodellisena jo vuosia. Joinain aikoina enemmän, joinain vähemmän. Kaikki alkoi siitä, kun aloin miettiä, olisiko todellisuus jonkun toisen rakentama minua varten. Aivan kuten Truman Show'ssa. Aloin epäillä ihmisten motiiveja, yhteiskunnan rakenteita ja kaupungin katuja. Aloin epäillä kaiken oikeutta.
Palasin hetkeksi normaaliin todellisuuteen, mutta sitten putosin taas. Eikö todellisuus olekaan olemassa? Eskapisti kokee helpotuksen, kun hän ei enää pakenekaan mitään. Todellisuuspakoilu on kaunista, mutta jos todellisuus käsitteenä muuttuu abstraktiksi pilveksi, joka liikuskelee silmien takana, ei siltä voi enää paeta. Ei voi paeta sitä mitä ei ole.
Solipsismin käsitteen tarjosi sivulauseessa Joyce Carol Oatesin Kalliita ihmisiä, joka tarjosi myös muita filosofisia oivalluksia, kuten sen, että taide on satunnaista. Oi kuinka tämä tekeekään elämästä järjetöntä ja samalla upeaa! Elämme maailmassa, jossa arvostamme maasta taivaisiin jonkun satunnaisen ihmisen satunnaista teosta tajuamatta, että neron lahjakkuus on oikeastaan satunnaisuuden satunnaisuutta.
Millään ei ole oikeasti mieltä tai järkeä. Jos kaikki on oikeastaan sattumaa ja siten yhdentekevää, onko yhdentekevää ja sattumanvaraista ja siten oudon maagista ja nerokasta hylätä kaikki ja siirtyä tarkastelemaan maailmaa sivusta? Onko sitten aivan sama jos vain istun kotona ja luen kirjoja, jotka syöttävät lisää termistöä, joka saa minut menettämään uskoni ihmisyyteen?
Arosusi sai minut tuntemaan yksinäisyydenkaipuuni ja eksentrisyyteni oikeutetuksi ja lähes normaaliksi, saiko solipsismin käsitteen tuoma valaistuminen aikaan siirtymisen jollekin toiselle, todellisuudesta aiempaa irrallisemmalle tasolle?
Mitä pahaa siinä on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti