Rannalla

Joskus ajattelen, että ainoa tapa, jolla voin itse saada aikaan muutoksen, on sanoutuminen irti tästä kaikesta. Seison parvekkeella, nojaan kaiteeseen, lasken kuinka monta metriä jää minun ja maan väliin. Ajan pyörällä, käännyn kulman takaa auton eteen, mietin mitä tapahtuisi jos en jarruttaisi.

En pelkää mitään. Ehkä pitäisi. Mitä pelättävää jää, jos ei pelkää lähtöäkään kun tietää tehneensä parhaansa ennen sitä? Pitää opetella pelkäämään. Kun osaa pelätä, osaa nauttia enemmän. Nautin nytkin, arvostan kaikkea minulla on, ja useita asioita mitä minulla ei ole. Onko sittenkin kauheinta se, että on kaikkea mitä haluaa ja tarvitsee? On oppinut olemaan haluamatta enemmän.

Tyytyväisyys on kai sitten kauheinta.

Uin järvellä ja hengästyn. Hengitän vettä ja yskin. Vettä on jalkojeni alla kolmisen metriä. En kai haluaisi lähteä vielä kuitenkaan. En näin. Uin laiturille ja lepään. Kohta menen taas.