Miksi pitäisi enää omistaa mitään? Vain tiedolla on oikeasti arvoa, ja jos sitä ei ole, oma vikasi ettet sitä etsi, etkä voi syyttää tilanpuutetta. Ei se ole kiinni siitä, kuinka monta kirjaa omistat. Maailma on tietoa täynnä, ja se on kaikki juuri siinä sinun edessäsi, sen kun klikkaat. Miksi pitäisi enää ostaa mitään, kun kaiken saa netistä enemmän tai vähemmän ilmaiseksi?
Haluan haalia lisää tietoa, lisää näkökulmia, lisää ajattelua, lisää tunteita, lisää vaikutteita, lisää kaikkea minkä voin sulloa päähäni kunnes en kestä enää tai valaistun. Materialismi kasvaa, mutta omalta osaltani omistaminen on yliarvostettua. Ei se minua muuta, vaikka minulla ei olisikaan sitä Audia. Vain aineettomalla on oikeasti väliä.
En muista milloin olisin halunnut viimeksi ostaa jotain. Huomasin viime viikolla vihaavani ja rakastavani ruuan ostamista. Ruoka maistuu hyvältä ja haluan maistaa kaikkea, mutta en pidä siitä, että sekin on kuluttamista. Kutsun sitä nauttimiseksi ja hemmotteluksi. Miksi söisin pahoja ruokia?
Mietin tätä materialismia aivan käytännöllisyyden kannalta. Miten helppo olisikaan siivota, kun voisin kaivaa imurin kaapista ja antaa sen liukua pitkin tyhjää lattiaa ja imeä itseensä kaiken saastan, joka on alkanut rakentaa kotiaan huoneeni nurkkiin. Tai muuttaa, kun omaisuus mahtuisi kolmeen eikä kolmeenkymmeneen pahvilaatikkoon.
En oikeasti haaveile askeesista enkä siihen edes pystyisi. Pikemminkin siitä, että tulisin toimeen mahdollisimman vähällä. Jääkaappi saisi olla aina täynnä, seinillä jotain tauluja, hyllyt täynnä kirjoja, muutama rakas huonekalu tekemässä paikasta kodin, mutta tavarasta haluaisin luopua. Liian moni tavara on yhdistänyt itsensä aineettomuuden kanssa. Kutsuvat niitä muistoiksi. Mistä sainkaan tämän kupin, paidan, muistikirjan, pelin... En näitä oikeasti tarvitse, mutta en voi heittää poiskaan.
Haluan haalia lisää tietoa, lisää näkökulmia, lisää ajattelua, lisää tunteita, lisää vaikutteita, lisää kaikkea minkä voin sulloa päähäni kunnes en kestä enää tai valaistun. Materialismi kasvaa, mutta omalta osaltani omistaminen on yliarvostettua. Ei se minua muuta, vaikka minulla ei olisikaan sitä Audia. Vain aineettomalla on oikeasti väliä.
En muista milloin olisin halunnut viimeksi ostaa jotain. Huomasin viime viikolla vihaavani ja rakastavani ruuan ostamista. Ruoka maistuu hyvältä ja haluan maistaa kaikkea, mutta en pidä siitä, että sekin on kuluttamista. Kutsun sitä nauttimiseksi ja hemmotteluksi. Miksi söisin pahoja ruokia?
Mietin tätä materialismia aivan käytännöllisyyden kannalta. Miten helppo olisikaan siivota, kun voisin kaivaa imurin kaapista ja antaa sen liukua pitkin tyhjää lattiaa ja imeä itseensä kaiken saastan, joka on alkanut rakentaa kotiaan huoneeni nurkkiin. Tai muuttaa, kun omaisuus mahtuisi kolmeen eikä kolmeenkymmeneen pahvilaatikkoon.
En oikeasti haaveile askeesista enkä siihen edes pystyisi. Pikemminkin siitä, että tulisin toimeen mahdollisimman vähällä. Jääkaappi saisi olla aina täynnä, seinillä jotain tauluja, hyllyt täynnä kirjoja, muutama rakas huonekalu tekemässä paikasta kodin, mutta tavarasta haluaisin luopua. Liian moni tavara on yhdistänyt itsensä aineettomuuden kanssa. Kutsuvat niitä muistoiksi. Mistä sainkaan tämän kupin, paidan, muistikirjan, pelin... En näitä oikeasti tarvitse, mutta en voi heittää poiskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti