Talvi

Kaikkialla on valkoista. Sokaistun valkoisuudesta, ja eksyn silmät kiinni. Ei minua haittaa, eksyminen on kivaa ja jopa suotavaa. Eksymättä ei voi löytää uusia nautintoja.

Olen edelleen korkeintaan 20-vuotias. Olen mennyt, tullut, käynyt, palannut, lentänyt, laskeutunut, ja olen taas täällä, eikä mikään ole muuttunut. Olen nähnyt paljon ja oppinut paljon, mutta silti olen täällä. En valita, on kivaa olla nuori, eikä tässä paikassakaan ole mitään vikaa, paitsi... Tavallaan toivon olevani jossain muualla, vaikka siellä missä oli eilen tai viime viikolla tai vuosi sitten. Tunnetila on sama, joten oikeastaan aika sama, missä sijaitsen. Olen aikaa, olen aina ja tulen aina olemaan. Virtaan läpi muuttumattomana vaikka kävisin missä. Vai muutunko? Olisiko taas korkea aika eksyä?

Tietoisuus muutoksesta, joka tapahtuu tai ei tapahdu, ja elämästä, joka on kaikkialla, mutta jota on vaikea kuvailla ja josta on vaikea ottaa kiinni ja saada mitään tolkkua, saa minusta esiin kroonisesti huolestuneen persoonan, joka haluaisi olla oikeastaan se vapaa persoona, joka olen silloin kun en huolehdi ajasta ja paikasta, sillä huolestuneisuus ei tee hyvää kenellekään.

Varpaani jäätyvät, sillä riistokapitalismin tuottamat, vietnamilaisten lasten valmistamat tennarini - joista pidän ja koen syyllisyyttä tämän kummallisen kiintymyksen vuoksi - eivät ole mitä parhaimmat tähän säähän. Maiharini ovat kääntyneet minua vastaan, enkä voi käyttää niitä. Hyvä on, minä käännyn maihareitani vastaan. Juon teetä ja painan jalkani kiinni kuumaan patteriin.