Tunnustelua

Pelkään.

Tämä yllättäinen onni ja iloisuus. En ole tottunut siihen. Kulman takana odottaa jotain muuta kuitenkin.

Kun olen surullinen, pelkään ettei se ikinä lopu. Kun olen iloinen, pelkään että se loppuu.

Näin tänään sattumalta K:n, vaikka menin tavallaan etsimään häntä. Tunnistan hänet takaapäin. Juttelimme taas hetken, ja olo oli kuin typerällä teinillä. En vieläkään tiedä, olenko ainoa, jota hän katsoo niin hurmaavasti.

Elämäni liikkuu nopeasti. Minulla on liikaa aikaa. Sen sijaan, että voisin antaa asioiden hautua viikkoja, jo tuntien odottaminen saa minut menettämään uskoni.

Miksi minun pitäisi uskoa, että joku haluaa omistaa elämänsä minulle, kun maailmassa on niin paljon muutakin tekemistä? Haluaisin uskoa, että hän ajattelee minua, koska minäkin ajattelen häntä, mutta miksipä hän ajattelisi? Miten voin olettaa, että hänkin pitäisi minua tärkeänä ja romanttisesti mahdollisena?

Se ei selviä kuin kysymällä ja viettämällä aikaa yhdessä. Pitää odottaa, hiljalleen vihjailla, odottaa josko hän antaisi jotain merkkejä.

Ainoa, mikä puuttuu, on oikea himo. En ole R:n jälkeen tuntenut kiihkoa. Onko elämäni tästä eteenpäin latteaa? Toisaalta turvallista, jos en joutuisi enää tunteiden riepoteltaviksi, mutta haluaisin silti hullaantua.

Olen varmaan kasvanut ihmisenä. Haluan harmoniaa.