Tutkimusmatkailija

En osaa enää erottaa oikeaa väärästä, enkä tiedä pitäisikö minun edes osata. Jos kävelen rajan yli vieraalle maalle, kuinka pitkälle pääsen ennen kuin minut huomataan?

Lopetan kirjoittamisen. Ainakin joksikin aikaa.

Varkaus

TT liikkuu lähemmäs ja lähemmäs läpi hämärän tilan kunnes en osaa päästää häntä enää pois. Tiedän, että kaikki on vain yhtä tekosyytä, mutten osaa irtautua. Tiedän, ettei minun pitäisi antaa tämän tapahtua, mutta annan silti.

Joki virtaa alitsemme pimeässä syysillassa, jonka sade on maalannut kiiltäväksi. Hän kertoo minun olleen mielessään jo kuukausia. Haluan lentää. Hänen kätensä eksyy käteeni, pitää kiinni ja pyytää lähemmäs. Epätoivo ja epätietoisuus yhdistävät meidät.

Seuraavana päivänä vaihdamme salaperäisiä hymyjä, ja vakuutun siitä, että edellisilta oli totta. Kaikki aavistukseni ovat olleet täysin totta.

Raja

Huomaan katseeni harhailevan, etsivän häntä, ja kun saan hänet kiinni, suupieleni vääntyvät onnelliseen hymyyn. Käännän katseeni pois, jotta voin hukata ja etsiä hänet uudestaan.

Olemme yhdessä koko viikonlopun, eikä maailmaani mahdu muita.

Auringon laskiessa istumme vierekkäin, ja hetken mietin, onko hän lähempänä kuin pitäisi; onko hän lähempänä kuin kukaan normaalisti istuisi.

Portilla hän kysyy odottamattoman kysymyksen ja menen niin hämilleni, etten enää muista miten iloinen minun pitäisi olla.

"Halataanko?"

Erottuamme katsomme toistemme perään aivan kuin rakastunut pari amerikkalaisessa draamaelokuvassa. Vasta jälkeenpäin alan pohtia mitä tämä kaikki voi mahdollisesti tarkoittaa.

Ehkä kaikkein pelottavinta tässä olisi se, että hän tekisi asialle jotain.

Todellisuus

TT yllättää minut tuomalla esiin sen, jota en halunnut kohdata. Kiellän kaiken. En osaa yhdistää pientä ihmistä häneen. En osaa ajatella, että tämä lapsi on muuri välillämme. En osaa nähdä häntä osana elämää, joka ei kuulu minulle.

Hän puhuu minusta tärkeämmistä ihmisistä luontevasti, enkä osaa ajatella, että se voisi jotenkin loukata minua. Haluaisin itkeä verta aina, kun hän mainitsee hänet, mutta jostain syystä se ei tunnu sellaiselta pahalta mitä luulisin.

Tarkemmin ajatellen, en edes ymmärrä miksi olen niin viehtynyt hänestä. En osaa sanoa, mikä osa minussa haluaa häntä.

Tunnen itseni vajaaksi, lapselliseksi ja epäkypsäksi. Tuon esiin huonoimmat puoleni, enkä osaa korostaa niitä parempiakaan. Olen täynnä vääränlaista huonoa huumoria ja perusteetonta negatiivisuutta. Mitä enemmän yritän olla vahva, sitä heikommalta näytän.

Meri

On TT:n syntymäpäivä. Hän kertoo sen minulle, kun tapaan hänet lounaalla. Olen hermostunut teini-ikäinen kakara, joka ei osaa käyttäytyä ja vihaan itseäni, sillä voisin yhtä hyvin olla hurmaava ja vastustamaton.

Seuraavalla viikolla vietän hänen kanssaan toisenkin lounashetken, joka venähtää puoleentoista tuntiin. Istun vuonna 1913 valmistuneessa salissa häntä vastapäätä tumman pöydän ääressä, jolla on valkoiset pöytäliinat ja tahrattomat viinilasit. Hän kaataa minulle vettä ja on huomaavaisempi kuin kukaan. En ole tottunut tällaiseen kohteliaisuuteen, mutta se tuntuu hyvältä.

Yritän olla ajattelematta, miten tuntuu tavallaan siltä, että olisimme tekemässä syvempääkin tuttavuutta. Olemme pitkästä aikaa kahden, ja minut valtaa lämmin epävarmuus. Sana vain, ja voisin muuttaa kaiken. Sana vain, ja voisin tuhota ystävyytemme. Entä jos hän lukee silmistäni tämän kaiken?

Luki tai ei, en voi tehdä asialle mitään. Enkä tiedä, haluaisinko edes. Mitä hyötyisin siitä? Mitä voisin saavuttaa? Entä jos saatuani haluamani kiinnostukseni lopahtaa ja vaihdan maisemaa?

Ehkä on parempi ihailla juuri liian läheltä.

Havaintoja

Huomaan vaivihkaa kaiken kadonneen. Innon, asenteen, kritiikin ja hämmennyksen. Olin aiemmin se, joka sekoittaa pakkaa, joka sanoo asiat sellaisina kuin ne ovat. Sellainen, joka ei miellytä ketään.

Nyt olen taipunut huomaamattani uuden tilanteen myötä muottiin, jossa haen paikkaa, hyväksyntää ja haluan olla mieliksi. Miksi olen tällainen? Minulta odotetaan räiskyvyyttä, varmaa otetta ja vaihtoehtoja. Miksi minulla on tarjota heille vain haaleaa kahvia?

R sanoi, että olen liian vanha identiteettikriiseihin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että niin kauan kuin minulla on identiteetti, on minulla myös oikeus olla sen kanssa hämmennyksissä.

Haluan voimani takaisin. Haluan repiä ja vavisuttaa. Jättää jäljen.

Minusta on tullut tylsä tosikko.

Etäisyydet

Tapaan TT:n ja tunnen itseni mitättömäksi hänen seurassaan. Silti hän vaikuttaa siltä, että jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Hän on ainoa ystäväni täällä. Hänen näkemisensä piristää päivääni, vaikka realismi alkaakin maalata unelmiani ankeilla sävyillä.

En ole kuullut I:stä, enkä ole jaksanut ottaa häneen yhteyttä. Ehkä pitäisi. Ehkei siinäkään olisi mitään järkeä. En jaksa innostua hänestä, sillä ajatukseni täyttyvät TT:stä.

Vaihtoehdot

Tarjonta lisääntyy. C tekee paluun syistä, joita en ymmärrä, ja tapaan uudestaan vuosien tauon jälkeen I:n. Hänen kanssaan asiat johtavat toisiin, mutteivät kuitenkaan liian pitkälle. Kesken kaiken huomaan, ettei minusta tunnu miltään.

Ajattelen TT:tä, enkä osaa uneksia kenestäkään muusta. Ei C tai edes I saa minua hymyilemään. Haluaisin takertua I:hin, mutta liian moni asia hänessä on sellaista, jota en halua.

C jää kiinni valheesta. Kaikki mitä hän sanoo kaivaa syvempää kuoppaa arkullemme, enkä oikeastaan tiedä mitä hän minusta haluaa jo kertaalleen suututtuaan. Eihän hänen pitänyt enää haluta puhua minulle ollenkaan.

Kaikkea tätä hämmentävää vilkkautta yhdistää se, etten oikeastaan tunne yhtään mitään ja kaikki on yhdentekevää.

Joskus tuntuu, että olen näyttänyt ihmisille huonon puoleni, enkä sen takia tunne mitään, mutta tapahtuiko se vahingossa vai tahallaan? Olinko töykeä C:lle siksi, että hänkin oli minulle töykeä, vai olisinko voinut olla hurmaava ja mukava? Osaanko olla halutessani mukava vai piiloudunko kylmän kuoreni alle? Onko nyt oikea hetki olla tuntematta oikeastaan mitään, vai menetänkö jotain jos pidän kaikkea yhdentekevänä?

Parru

O katoaa näköpiiristä, enkä kuule hänestä mitään enää. Kaikki loppuu siihen, kun kuulen hänen tehneen lähempää tuttavuutta vihollisen kanssa.

TT:stä on todellakin tullut uusi JJ. Näen hänestä vilauksen ja suupieleni taipuvat hymyyn, joka kestää päivän loppuun.

Tänään lähdemme taas kameroiden kanssa reissuun. Ajamme keskelle ei-mitään, kuvaamme innokkaasti mitättömän oloisia yksityiskohtia, joille luomme uuden merkityksen nostamalla ne tärkeäksi osaksi rojun ja rapistuneen maalipinnan seasta. TT kävelee vierelläni, niin lähellä, että voisi luulla hänen ottavan minua kädestä minä hetkenä tahansa.

Vanhan puutavarakaupan viileydessä hän lausuu odottamattomia vihjailevia sanoja, ja vaikka tiedän kaiken olevan vain leikinlaskua, menen hämilleni enkä tiedä miten päin olla. Osa minusta hyppii ilosta, osa on vain hämmentynyt.

Huomaan haluavani häntä enemmän ja enemmän, ja olevani kuitenkin sinut sen kanssa, etten tule häntä saamaan. Tämä halu on erilaista. Iloa siitä, että näen hänet ja voin jakaa hänen kanssaan ajatuksia huolimatta siitä, miten moni asia meitä erottaa.

Käänne

Kehun D:n uuden puolen maasta taivaisiin, erittelen asiat, joista yllätyin ja joista olen ylpeä. Hän ei vastaa. Sen sijaan hän tiedottaa löytäneensä itselleen parempaa seuraa.

Näköni sumenee. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Hänen ei pitänyt löytää ketään. Eikä minun pitäisi reagoida tähän näin.

Tajuan, miten ulkopuolinen minusta on tullut. Miten kaikki jatkavat elämäänsä ilman minua. Korvaavat minut joillain uusilla. Miten minusta on tullut yhtäkkiä tarpeeton.

Itsehän lähdin, sillä koin sen tarpeelliseksi. En kuitenkaan ajatellut asioiden menevän näin. En ajatellut, että lähteminen tuntuisi näin pahalta. En käsittänyt mistä kaikesta luopuisin, ja mistä kaikesta jättäytyisin pois.

(Jos nyt voisin päättää, en olisi ehkä sittenkään lähtenyt.)

Jutustelu O:n kanssa on edelleen tiivistä, mutten tavallaan osaa sanoa mitä häneltä haluaisin. Vai haluanko mitään.